Legot nenässä, kierros kaksi

(Ensimmäistä kierrosta parin vuoden takaa pääsee katsomaan tästä.)

Vähän ennen kymmentä sunnuntai-iltana Viimeiseltä pääsi surkea parkaisu. Nukkumassahan noiden piti olla jo pari tuntia aiemmin, muttamutta... ihan aina ne nukuttamiset ei täälläkään mene putkeen. Hiippailin Viimeisen sängyn viereen selvittelemään, mikä nyt tällä kertaa mahtaa olla hätänä. "Mun nenään sattuu, byäääää", se antoi vikakoodiksi.

Jotta jaahas. Mikäs siihen sattui? "Siellä on lego." Voi ei. Mulla oli todellakin naurussa pitelemistä, kun eihän sitä nyt oikeastaan lapsen hädälle voi nauraa. Mutta kun Täystuhon vastaavat tempaukset ovat kirkkaina muistissa. Mieluummin nauran kuin itken, jos vain niistä voi valita. Ainakin Viimeinen unohti parkunsa.

Talutin reppanan omasta sängystään olohuoneeseen, missä diagnoosi on paremmassa valossa helppo varmistaa. Jep. Siellä oli. Täystuholle aikanaan saatujen ohjeiden mukaan toinen sierain tukkoon ja puhallus Viimeisen suuhun. Lego liikkuu kyllä paremmin näkyville, mutta vaikka kuinka yritetään, ei sellaiselle etäisyydellä, että sen voisi itse pinseteillä nypätä pois puhumattakaan siitä, että lentäisi kauniissa kaaressa nenästä ulos.

Mitäs sitten? Terveyskeskuksen sulkeutumiseen kymmenen minuuttia, sinne ei mitään toivoa ehtiä. Olis nyt tunkenut sen legon nenäänsä varttia aiemmin... mutta kun ei tietenkään. Eipä auttanut. Soittelin sitten Hyvinkäälle, missä meidän alueen ilta- ja yöpäivystys on. "Olisko teillä aikaa siellä poistaa yhdeltä urpolta lego nenästä?" Hoitajalla oli pokkansa pitämisessä samanlaisia ongelmia kuin mulla. "Joo, tulkaa tänne vain."

Tuntia myöhemmin oltiin Hyvinkäällä ja sen sijaan, että hoitaja olisi edes kurkannut nenään itse, meidät pistettiin lääkäri-jonoon. Varauduin pitkään odotukseen. Viimeinen nukahti kainalooni ja laskin sen penkille pitkäkseen nukkumaan. Sainpahan kerrankin selailla revittyjä ja ikivanhoja aikakausilehtiä ihan rauhassa.

Kolme varttia myöhemmin lääkäri ohjasi meidät toimenpidehuoneeseen. Kunhan lampulle oli virrat keksitty, saatiin diagnoosi, joka oli jo hyvin tiedossa. Siellä se lego oli. Ei irronnut imulla. Ei rautalanka viritelmällä, ei millään, mitä toimenpidehuoneesta löytyi. Hoitaja lähetettiin etsimään Viimeisen nenään sopivia työvälineitä, jotain, mitä lääkäri kutsui alligaattoreiksi.

Alligaattoreita ei löytynyt sen enempää päivystyksestä kuin kirurgiseltakaan (mikä tietysti maallikon mielestä on hyvä juttu, koska moiset eläimet voisivat puolestani hengailla muualla kuin sairaalan tiloissa). Hoitaja toi tullessaan kuitenkin jonkinmoisen valikoiman jotain epämääräisesti saksien ja pinsettin sekoitukselta näyttävää.

Lääkäri oli jo välineitä odotellessaan ehtinyt vilauttaa meille Lastenklinikalle siirtymistä, mille en kyllä yhtään lämmennyt (siis se on vaan näkyvillä oleva lego, ja sitä paitsi, meiltä on yhtä pitkä matka Hyvinkäälle kuin Lastenklinikalle, että edes takaisin ajelu ei legon takia keskellä yötä huvita yhtään).

Lopulta lego kuitenkin irtosi. Päästiin toimenpidehuoneesta ulos, kun kirurgiselta tuli hoitaja vielä varmistamaan, että irtosiko se lego. Taisi Viimeinen tempauksineen päästä yövuoron puheenaiheeksi. Kunhan ei tulisi tavaksi.