Pellossa kasvaa meidän lapset

Valmiiksi poimitun mansikan kilohinta tuntui kaupassa kovalta, ja aikani hinnan käytöstä seurattuani tulin siihen tulokseen, ettei tässä nyt itku markkinoilla auta yhtään. Puolihuolimattomasti heitin kolmelle isoimmalle eilen, että mitäs jos mentäisiinkin poimimaan mansikkamme ihan itse, että lähtisittekös mukaan. Ja nuohan syttyi heti ja kiljuivat kilpaa lähtevänsä mukaan.

Niinpä pakkasin tänä aamuna autoon Esikoisen, Toisen, Kirpun ja pari kymmenen litran ämpäriä. Suunnaksi otettiin lähin mahdollinen itsepoimintatila vajaan kymmenen kilometrin päästä. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa... paitsi sen tovin, kun nostin käteistä ja nappulat pistivät autossa odottaessaan tappelun pystyyn (se joka aikoo sanoa jotain lasten autoon jättämisestä, jos isot koululaiset eivät osaa auton ovea avata läkähtyessään sinne kolmen minuutin käteisen noston aikana, niin joutavat kyllä kärsiäkin vähän).

Viereiseen riviin sattui vielä mukava mies, joka tuntui mielellään kertovan lapsille mansikan kasvattamisesta. Että tuli vielä opettavainen kokemus niille ja viihdyinpä itsekin miehen tarinointia kuunnellessani.

Mieheltäni tuli vielä tekstari reissun loppupuolella. Käski ottaa kuvia pellossa kasvavista lapsista. Ja käskyähän tottelin mielelläni, niin kuin arvata saattaa.

Ja saatiin me ämpärit täyteen.

Reilut 9 kg kerättiin, 3,5 €/kg, joten paljon, paljon halvempaa kuin kaupassa. Eikä matkoineen päivineen mennyt aikaa kuin pari tuntia, joten tehokkaita poimijoita nuo lapset. Esikoinen jäi miettimään, että huolisiko mikään mansikkatila sitä poimijaksi parin vuoden päästä, kun ikäkin riittäisi. Saas nähdä vieläkö sillä silloin on intoa ja näinkö ne suomalaisia enää poimimaan huoliikaan, kun laiskoiksi mielletään meidän teinit.