Voihan neuvola

Ollaan oltu kolmetoista ja puoli vuotta neuvolan asiakkaita.  Ja vielä ollaan ainakin seitsemän vuotta lisää. Ollaan nähty useamman eri kaupungin neuvolatoimintaa, seitsemän eri toimipistettä ja lähemmäs kolmekymmentä terveydenhoitajaa. Joko tällä kokemuksella saa vähän arvioida neuvolatoimintaa yleisemmällä tasolla?

Mulla on kokemusta neuvolatoiminnasta varmasti pitemmältä ajalta kuin monella nykyisin neuvolassa terkkarina toimivalla. Totta tietysti, koulutusta mulla sinne ei ole, mutta joskus tekee mieli sanoa, että on asioita, joissa kokemus painaa paljon enemmän kuin kirjatieto.

Normaalisti mun verenpaineet kipuaa korkeuksiin jo pelkästä ajatuksesta, että neuvolaan pitäisi mennä. Järjellä sitä ihminen ajattelisi, että neuvola tosiaan olisi nimensä mukainen, paikka, josta saa neuvoja. Hyviä, toimivia, perusteltuja neuvoja. Kokemus on osoittanut päinvastaista. Mulle neuvolasta on tullut paikka, jonne täytyy mennä, koska joku on keksinyt, että sinne nyt vaan täytyy mennä. Neuvoja sieltä harvoin saa, neuvomaan joutuu sitäkin useammin.

Moni lukija on varmasti takajaloillaan ja puolustamassa nyt Suomen upeaa mahtavaa ja kerrassaan loistavaa kaikille avointa terveydenhoitojärjestelmää. Hyvä, että teille on osunut terkkareita, joiden kanssa kemiat ovat pelanneet, joilla on sosiaalisia taitoja ja ennen kaikkea kokemusta tiedon lisäksi. Sitä toivoisin jokaiselle. Kaikki sitä kuitenkaan eivät saa.

Suuntasin tänään jälleen kerran uuteen neuvolaan (kirjaimellisesti, toimipiste on avattu helmikuussa) ja taas meille vieraalle terveydenhoitajalle. Neuvolan osoite oli niin uusi, että Fonectan karttapalvelusta sitä ei löytynyt. Google Mapsia en osaa käyttää (tekniikan ihmelapsi ja sitä rataa). Neuvola on osa uutta perhekeskusta, jonka parkkialueella oli kyllä upea opastekyltti tekstillä "olet tässä". Muuta siinä ei sitten lukenutkaan. Olisin mä kuulkaa tiennyt olevani parkkipaikalla ilman opastettakin, mutta oikean oven löytämiseen olisin ehkä voinut opastetta kaivata. Siihen se nyt kuitenkin oli ihan hyödytön.

Kyllähän se neuvola lopulta löytyi. Kysymällä päiväkodin pihasta oikeaa suuntaa. Ja kyllä olin ärtynyt esitellessäni itseäni terkkarille, joka tokikin on täysin syytön siihen, että kaupungilla oli joku neropatti piirrellyt neuvolapiirit uusiksi, rakennuttanut uudet tilat ja jättänyt kaikki hommat puolitiehen.

Plussaa siitä, että uudella terkkarillamme on työkokemusta enemmän kuin viidellä edellisellä yhteensä. Ja siitä, että aikansa Seiskan tarinaa kuunneltuaan tuntui tajuavan, etten mä nyt välttämättä todellakaan ole vaaleanpunaisessa odotusvauvahuttukuplassa, tosiaankaan. Ja siitäkin, että vuosien työkokemuksella ymmärsi, ettei Seiskan odotuksessa enää ole mitään uutta, jännää, ihmeellistä saati varsinaisesti mahtavaa. Mutta yläkoulun aloittamisessa on, ja siitä voin jutella vaikka maailman tappiin. Ja ettei se sitten taas tee tulevasta vauvasta yhtään vähemmän rakastettua, vaikka odotuskuukaudet onkin nopeasti ohi vilahtavaa pakkopullaa. Kyllä mä kerkiän todenteolla rakastumaan sitten, kun vauvantuoksua saa taas haistella.

On kuulkaa mahtava tunne, kun saa kerrankin kävellä neuvolasta ulos helpottuneena siitä, että äiti saa tuntea näinkin. Kun en mä muutakaan jaksaisi esittää.

Niin että rv 8+. Jo. Ultra varattu, verikokeita ja muita edessä läjäpäin ja neuvot ohitettu sillä, että kyllähän sä jo osaat. Ja kysyt, jos tulee jotain. Tykkään. Olis niin mennyt hermot, jos nyt olis tullut jotain mussutusta odotusvauvahuttukuplan puuttumisesta.