Juhannusvaellus Repovedellä osa 3

Juhannus on vietetty, ollaan miljoona muistoa ja parisataa valokuvaa rikkaampia sekä ehkä vahingossa vähän kokemuksista viisastuttu. Meillä oli ihan mielettömän upea reissu!

Reissu lyheni suunnitelmasta huomattavasti...

Perjantaiaamun lähtö venyi, niin kuin meidän lähdöillä yleensä on tapana ja kotipihasta startattiin puolitoista tuntia aiottua myöhemmin. Lyyli ei ollut autokyydistä ollenkaan otettu, ja näinpä meillä oli oikea kokoonpano kasassa ja perillä Tervajärven parkkipaikalla vasta noin kuuden aikaan illalla. Tulikin iltavaellus päivällä kulkemisen sijaan. Hätäkös meillä silti, lapset syöneet hyvin ja nukkuneet autossa, joten tuorein voimin maastoon vain.

Ensimmäinen pysähdys parisataa metriä myöhemmin vanhalle tulipaikalle. Lapset pääsivät testaamaan helposti veden lämpötilaa (kylmä!) ja juomapulloja kaivettiin rinkoista. Ensimmäiset välipalapatukat taskuista naamaan myös.

Reissu alkoi jyrkällä ylämäellä, joka veti piippuun jokaisen. Paljon kaatuneita puita, joista osasta pääsi yli ja toisista piti ryömiä ali. Rinkat ei pysyneet kiinni, koirien kupit lenteli ja lopulta Täystuhon ja Kirpun reput piti kantaa kädessä... Voittajafiilis silti, vaikka sattuneesta syystä tappajarinnettä ei tullut tällä reissulla kuvattua. Eikä muuten ole kuvattu aiemmillakaan reissuilla. Kun ei pysty jaksa edes ajattelemaan kameraa siinä rinteessä.

Toinen ja Lyyli ekalla stopilla

Metsäpolkua riitti liikkumiskieltoalueen reunassa Lojukoskelle saakka, syötiin vähän välipalaa siellä, ja täyteltiin vesipulloja. Kello näytti vähän yli yhdeksää illalla kun oltiin valmiita jatkamaan. Saatiin rinkat takaisin selkään ja oltiin jo menossa, kun joku kanssakulkija vielä huuteli perään, että onko meidän tarkoitus jatkaa kauaskin. Vastattiin siihen, ettei suinkaan, Kirnukankaalle vain, eihän sinne pitkä matka ole. (1,7 km). "Voi apua!" kuului vastaus siihen.

No niinpä, eipä tosiaan tiedetty, mitä on edessä.

Helppokulkuinen polku suurimman osan matkaa, pientä ylämäkeä ja toisaalta alamäkeä. Hiki valui, lasit huurustui ja tungin ne taskuun, että näkisin eteeni.

Kymmenen aikaan todettiin, että kumma se "voi apua"-kommentti, helpompaahan tämä kuin alkumatka, ja tenavatkin jaksoi upeasti. Näköalakin ihan mielettömän upea ja melkeinhän ollaan perillä jo. Kartan mukaan se parisataa metriä ja onhan tähän merkitty vielä karttaan joku näkemisen arvoinen Kirnuhuokokin matkan varrelle...

Seuraavasta mutkasta pysäytettiinkin koko porukka just siihen istu, paikka ja mihinkään ette liiku komennoilla. Syystä. Se Kirnuhuoko. Seuraavan kerran, kun karttaan on merkitty joku näkemisen arvoinen paikka, googlaan sen varmasti etukäteen ainakin sataseitsemänkymmentä kertaa ja suunnittelen sen jälkeen reittini ihan kokonaan uusiksi moisen paikan kiertäen kaukaa.

välitasanteelta kuvattu

Edessä siis reissun ehdottomasti vaarallisin paikka. Tihkusateessa kastuneet vanhat liukkaat jyrkät puuportaat, neljä väsynyttä lasta, yksi koiravanhus, jolla on paha tapa rynniä portaissa, ja toinen koira, jolla ei portaissa liikkumisesta ole juuri mitään kokemusta... O-ou. Käännytäänkö ympäri? Jaksetaanko takaisin Lojukoskelle? Hetken tuumailun jälkeen heitettiin rinkat selästä ja seurasi testikävelyä portaissa. Muutaman askelman testattuani suunnitelma oli valmis. Luvassa rappusjumppa.

Ja niin me aikuiset sitten jumpattiin ihan huolella. Ensimmäiseksi paikaltaan istumasta komennettiin Esikoinen. Rinkka käskettiin hylätä siihen turvalliselle paikalle jyrkänteen päälle. Jääkarhu irrotettiin puusta ja muita vannotettiin pysymään ihan liikkumatta paikallaan.

Esikoinen vietiin välitasanteelle niin, että minä laskeuduin yhden portaan kerrallaan Esikoisen edessä sivuttain. Mies odotti Jääkarhun kanssa ylätasanteella, jotta Jääkarhu näkisi kuinka rappuja laskeudutaan rynnimättä ja toisaalta sen, että lapsikin siitä selviää. Esikoisen istutin välitasanteen penkille odottamaan ja kipusin raput takaisin ylös auttamaan Jääkarhun alastuomisessa. Vahva oli usko siihen, että jos Jääkarhu saadaan välitasanteelle turvallisesti, saadaan siihen kaikki muutkin tuotua. Ja siitä alas raput jo olivat paljon helpommat.

Niinpä mies laskeutui portaita Jääkarhun kanssa rinta rinnan yksi porras kerrallaan ja minä peruutin portaat yksi kerrallaan Jääkarhun edessä toisaalta jarruna (eihän se mua kumoon juoksisi) ja toisaalta maanitellen laskeutumaan. Ja me tosiaan saatiin se välitasanteelle rauhallisesti ja turvallisesti. Sidottiin kaiteen tolppaan kiinni Esikoisen valvottavaksi ja palattiin hakemaan Täystuhoa, Lyyliä ja miehen rinkkaa.

Täystuhon reppu jätettiin niin ikään ylös (huolimatta niistä epätoivoisista kysymyksistä, miten me pärjätään ilman tavaroita) ja vein Täystuhon samalla tavalla kädestä pitäen yksi rappu kerrallaan välitasanteelle sekä istutin siihen Esikoisen viereen. Palasin raput ylös Lyylin eteen jarruksi ja peruutin taas raput koiran edellä alas.

Seuraavaksi siirrettiin koirat, Esikoinen ja Täystuho Kirnuhuokoon alas turvaan odottamaan, että saadaan Toinen, Kirppu ja kaikkien reput ja rinkatkin tuotua alas. Ja kyllä noita rappuja saatiin ravata ihan kyllästymiseen saakka. Toinen talutettiin alas ihan vihoviimeisenä, tihku oli sopivasti liukastanut raput liki hengenvaarallisiksi tähän mennessä. Silti saatiin kaikki alas hengissä ja turvassa.

välitasanteelta Kirnuhuo'on pohjalle

Voitte kuvitella, mikä voittajafiilis meillä pohjalla oli. Me tehtiin se! Ja arvatkaas, mitä mä siinä pohjalla taskuja kaivellessani huomasin. Ne mun silmälasit. Ne on nyt tuolla maastossa jossain Lojukosken ja Kirnuhuo'on ylätasanteen välissä, kun jossain mielenhäiriössä en ollut taskusta vetoketjua sulkenut. Onneksi uudet oli jo tilattu, että eiköhän ne viikon tai parin päästä mulla ole... Jotenkin ei huvittanut enää lähteä takaisin tutkimaan maastoa ja etsimään laseja.

Sata metriä matkaa Kirnukankaalle, "voi apua"-kommentin sisältö selvillä ja pitkospuita enää jäljellä. Helppo nakki. Yhdeltätoista illalla oltiin pystyttämässä leiriä, pilkkomassa puita ja paistamassa makkaraa laavulla. Ihan onnistunut ensimmäinen päivä kaikkinensa, hyvä fiilis jokaisella (paitsi varmasti sillä pariskunnalla, joka lähti meidän kanssa Tervajärveltä samaan aikaan ja ehti Kirnukankaalle kolme tuntia ennen meitä, olivat varmasti kuvitelleet saavansa yöpyä siellä ihan kahdestaan...)

Osaa meistä nukutti hyvin ja toisia vähän kehnommin.