Juhannusvaellus Repovedellä osa 5

Viimeinen osa :)

tuolta me eilen tultiin

Loistavaa, koko porukka kasassa, suunta selvillä ja polku jalkojen alla. Eiköhän lähdetä.

Nousuja ja laskuja sekä vaikeita paikkoja riitti toisellekin päivällä, mutta mitään niin vaarallista kuin rappuset ei enää kohdattu. Paikkapaikoin etenkin laskeutumisia hoidettiin kuitenkin niin, että ensin siirrettiin alas Esikoinen ja koirat ja sitten loput lapsista yksi kerrallaan. Turvallisuus ennen kaikkea, vaikka mulle ja miehelle matkaa ja kiipeämisiä näin kertyi huomattavasti enemmän kuin lapsille.

Koirat osoittautuivat todellisiksi vuorikauriiksi, kyllä taas huomasi, että nuo pyreneittenkoirat todellakin ovat vuoristokoiria. Vaikea maasto tuntuu olevan niillä verissä, ja jopa suhteellisen kokematon Lyyli yllätti meidät vähintäänkin positiivisesti. Poissa oli kaikki kaupungin kaduilta tuttu tempoilu ja tilalla liikkumisestaan varma, ohjeita pääsääntöisesti noudattava koira. Kerrassaan mahtavaa!

Useampikin meidät pysäytti kysyäkseen koirista, tai lapsista. Joskus jopa molemmista. Muita koiria puiston alueelta kohdattiin paljon, lapsia oli mukana päiväretkeilijöillä, mutta Täystuho ja Kirppu olivat kyllä nuorimmat meidän tällä reissulla kohtaamat.

tuosta laskeuduttiin yksi lapsi kerrallaan

ja tuohon suuntaan jatkui

Sadetta tuli suhteellisen rankkoina kuuroina, Täystuholle vedettiin kurahousut jalkaan märän maaston takia jo Kirnukankaalla, Kirppu otti siellä samoin sadetakkinsa. Kukaan muu meistä ei kaatosateensa jaksanut uskoa ja rinkoissahan ne sadekamat. Toiselle ehdittiin vetämään rinkkaan sadesuoja juuri sateen alkaessa, muille ei... Ja arvata sopii, että oltiin ihan likomärkiä.

Viimeiseltä polulta ennen Kuutinkanavaa löytyi upea näköala ja aurinkokin ehti hetken huijaamaan ja lämmittämään. Esikoinen kaivoi rinkastaan tässä vaiheessa sadetakkinsa. Viisasta.

Kirppukin päätti napittaa sadetakin päälleen vielä ennen lähtöä. Jostain syystä me muut emme, vaikka olisi kuinka kannattanut. Märkä mikä märkä.

Vain yhden kerran oli sekoilua kartan kanssa, väsymyksissäni luin karttaa miten sattuu ja olisin lähtenyt ihan vikasuuntaan. Sopivasti sattui ohikulkijoita vahvistamaan meille oikean suunnan. Eikös se sanonta niin mene, ettei kysyvä tieltä eksy? Ainakaan me ei eksytty kysymällä.

Kuutinkanavan ohi jatkettiin vaan pysähtymättä, ja sieltä Tervajärvelle tylsästi hiekkatietä. Koko porukka oli kuitenkin niin väsynyttä, ettei edes haaveiltu metsäpoluista enää.

Muutama stoppi tienvarressa, yksi siksi, että mun sormet päättivät muuttua kokonaan sinisiksi. Liekö syynä ollut hartioita pahasti painanut rinkka vaiko kylmämärkä, mutta rinkka oli pakko saada selästä pois ja käsiä hetki lämmitellä. (oikea väri palasi käsiin vasta omassa sängyssä nukutun yön jälkeen)

Toinen tauko juuri ennen kuin Tervajärven puomi saatiin silmiimme, koska Täystuholta loppui veto ihan kokonaan. Istuttiin siinä tiensivussa aika tovi syömässä keksejä.

Auto saavutettiin reilusti kuuden jälkeen ja kaiken pakkaamisen jälkeen, likomärkinä jokainen, päästiin liikkeelle seitsemän tienoilla. Mies parka joutui ajamaan koko kolmituntisen kotimatkan, koska allekirjoittanut ei tosiaan muistanut sulkea taskunsa vetoketjua. Vaikka saisin kyllä ajaa autoa ilman lasejakin...

pakollinen kotimatka kuva, tie nro 15

Kotona oltiin illalla kymmeneltä, väsyneitä, märkiä ja onnellisia. Pari pikkujuttua ehkä tehtäisiin toisin, mutta tärkeimpänä:

Koska lähdetään taas, joko saa ruveta suunnittelemaan seuraavaa reissua? Näiden lasten kanssa liikkuminen on ihan oikeasti ihanaa. Ja olisi se sitä kahdestaankin.