Voin luopuu mistä vaan

Voin luopuu mistä vaan (Yö)

Aamu valkenee, valaisee jo eteisen
tämän ahtaan pikku kaksion, tai kotihan se on
yhteinen

Makuuhuoneen ovee raotan, on siellä hämärää
heidän näen nukkuvan, en tahdo herättää
vaan siihen jään

Ja musta tuntuu et'voin luopuu mistä vaan, kun mä heidät pitää saan
lähelläin
Siis muusta viis, voin luopuu mistä vaan, voin tehdä tappavinta työtä puolestaan
pystypäin

Eihän perhe tää liene aivan sellainen
kuin on telkkarissa perheet nää tila-automainosten
mä tiedän sen

Nojaan ovenpieleen, kuuntelen, ne siellä hengittää
pari unennäkijää, en tahdo herättää
vaan siihen jään
Ja musta tuntuu, et'voin luopuu mistä vaan, kun mä heidät pitää saan...

Mä en tiennyt aikoinaan, mihin vielä joudunkaan
mä en tiennyt kuinka paljon rakkautta heiltä saan
ja pystyn antamaan

Voin luopuu mistä vaan
Voin luopuu mistä vaan

Ja musta tuntuu, et' voin luopuu mistä vaan, kun mä heidät pitää saan...

Aamu valkenee, valaisee jo eteisen tän
yhteisen

Vuoristorata on täällä taas, jee! Päälimmäisenä kuitenkin on käsittämätön onnen tunne. Me selvittiin viime vuodesta. Ja me pelataan (ai vitsit, kun mä tykkään aktiivi-passiivista) yhteen pussiin kaikki taas. 

Joo, voin luopuu mistä vaan. Paitsi sitteristä. Sen totesin viime yönä, kun Hupsis ilmoitti, että nenä tukossa ei nukuta vaakatasossa. Ei kyllä nukkunut juuri sitterissäkään, mutteipä ainakaan valittanut ihan niin paljoa. Tosin milloin se ei valittanut, huusi Viimeinen. Voi syysflunssa, minkä teit.

Vajaan neljän tunnin pätkäunen jälkeen tajuan olevani viidettä tuntia pystyssä kolmen pienen kipeän kanssa. En muuten luovu kahvistakaan. Enkä muumeista. Etenkään niistä.