Hei kaikki. Olen taas kuulemma paska mutsi ja oikea vieraannuttaja lehmä. Se on taas minun syytäni kaikki. Niin kuin vaikka se, että isä ei tapaa lastaan. Tai se, että isä ei tiedä lapsen elämästä mitään. Suututtaa.
Tänä aamuna naamakirja tarjoili kaksi artikkelia uutisvirrasta. Joskus on pakko. Isien oikeudet, lasten velvollisuudet (HS, Yhäriäiti ja unelmalapset 23.5), kirjoitus siitä, kuinka ne tapaamiset menee kun on paska mutsi ja on paska faija. Kelataanko hei vähän taakse päin. Pakatessani muuttoa varten arkistokaapin sisältöä törmäsin käräjäoikeuden tuomioon, joka kuuluu: "Lapsella on oikeus tavata isäänsä..." No. Ei ilmeisesti ole.
Ihan totta. Sossuja on turha huudella hätiin, ja juristikin ennen käräjien nuijaa muistutti, ettei etävanhempaa voida millään pakottaa. Ja vaikka voitaisiinkin, kannattaako lasta lähettää jonnekin, minne se otetaan vain, koska on pakko? Tuli sekin kerta, että ihan tarjosi mahdollisuutta lasten mennä. Sattuipa niin, että yksi juuri sai siihen vatsataudin (ja kaukoviisaasti hommasin tästä lääkärintodistuksen niin omaa työnantajaani kuin isääkin varten...). Isä ilmoitti, ettei ota vatsatautisia (hyvin ymmärrettävää, toki). Ja juorusi sen jälkeen kaikille, että keksitty on tämä sairaus ja taaskaan se lehmä ei antanut lapsia, tahallaan estää ja vieraannuttaa.
Täystuhoni on nyt kaksi viikkoa kysellyt, pääseekö tänään isille. Ihan joka ikinen päivä. Kaksi viikkoa olen ihan joka ikinen päivä ollut paska mutsi ja kertonut ettei tänäänkään pääse. Että isi soittaa sitten, kun sinne saa mennä, sitten te varmasti pääsette. Sitä soittoa vain ei kuulu. Muut eivät enää edes kysy.
Pieni tarina siitä, mikä meiltä usein unohtuu päivittäin (Viikonloppu.com 14.2.14) Lasten tuomat hetket on jotain, mitä rahalla ei saa. Isäpuoli ei koskaan voita isää lapsen silmissä. Vaan mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa isoksi? Tulevatko nämä lapset kertomaan tälle paskalle mutsille, että ihan paskaa, kun et antanut mennä isälle. Ja onko paskalla mutsilla silloin puolustautumisen mahdollisuuksia, kun kaikki kadut jo tämänkin totuuden tietävät. Aina, aina, ihan aina lähivanhemman syy, kun etävanhempi etääntyy. Silloinkin, kun etä oli se, joka lähti vapaaehtoisesti lasten elämästä uuden onnen tunteisiin vedoten. Lähi on paska. Aina.
Kyllä totuus aikanaan selviää lapsillekin. :) Ehkä vasta sitten, kun ovat aikuisia, mutta kyllä se selviää, ettei vika ole sussa, vaan jossain muualla.
VastaaPoistaNäitä vastaavia tarinoita on pajon. Osa ymmärtää teni-iässä jo, mikä on homman nimi ja osa vasta likempänä kolmeakymppiä. :) Mutta kyllä se totuus paljastuu... Aina. :)