Joulujuhla vol1 ja ikuisuuskysymys

Joulu hiipii hiljaa meillekin. Tänään oli vuorossa Täystuhon joulujuhla päiväkodilla, ja kyllähän nuo pienet on aina suloisia. Kuvannut en juhlia kumminkaan, vaikka aikomus oli hyvä. Pari veikeää irvistystä ikuistin ekaluokkalaiselta, kun yritin saada kuvaa uudesta mekosta ja ehdin sentään salin kuusesta saada kuvan ennen salin täyttymistä...

Esikoisen kameralla kuvaaminen on tuskaa.

Uusperhe-elämä on välillä niin tuskaa sekin. Päälimmäisenä vain se klassikkokysymys, kuinka pitkälle etävanhempi voi meidän perheen elämää meidän kodissamme sanella. Mielestäni ei voi, ollenkaan. Etävanhempi ei voi ottaa lasta mukaansa päivällä ja palauttaa yöllä, etenkään jos olen tehnyt selväksi, ettei meille voi tulla yöllä. Että palauttaa aamulla, että meillä saataisiin nukkua. "Mutta kyllähän sä voit yölläkin kotiin mennä, kyllähän sä osaat mennä hiljaa." Ei. Ei. EIEIEIEI. Kyllähän sitä voi etäkin lapsesta yön huolehtia, jos kerran varta vasten jonnekin pitää iltamyöhään viedä. Olkoon viemättä, jos ei voi, sanon minä. Muuten taas tuntuu, että meillä täällä oikeasti on perhe, jossa kaikista pidetään huolta ja jossa kaikki toisistaan välittää. Enää vähän reilu neljätoista vuotta ja viimeinenkin neljästä on kahdeksantoista. Ja sitten se on kerta kaikkinen stoppi kaikelle.

Jännityksellä odotan, ottaako etä noita jouluksi vaiko eikö. Kaduilta kuulin jo päivämäärätkin, mutta suoraanhan niitä ei ole voinut ilmoittaa... Vaikka deadline meni jo. Voiko aikarajojen ohittamisen tulkita niin ettei ota?

Kyllä niin tekee mieli todeta nelikon isän suhteen itselleen, että mitäs läksin alun alkaenkaan. Kyllä sen jo silloin tiesi, ettei siitä muuta saa kuin ongelmia. Vaan olispa jäänyt nuo neljä saamatta ja niitähän en kadu yhtään.