Tiesin jo puoliltapäivin, että tästä tulee itku. Kun sanon, että vanhemman tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä, tarkoitan tavallista rajojen asettamista. Jätetään karkkipussi tai pakkosaadalelu kauppaan, sellaista pientä ja tavallista.
Mietin koko kotimatkan, mitä sanoisin tytölle, tämän syksyn ekaluokkalaiselle. Paljonko voin valehdella, voinko korvata pettymyksen tavaralla tai herkuilla.
Ja sitten oli se hetki sanoa "Isot tulee huomenna kotiin. Kävi sillä tavalla ikävästi, että pienet ette nyt pääsekään isille. Viikon päästä sitten, kaikki neljä." Ne kyyneleet tuli heti, pettymys näkyi. Kuinka näitä menetettyjä päiviä olikaan odotettu, ja nyt täytyy katsella isilomalta kotiinpalaavien riemua ja kuunnella niiden juttuja. Viikon päästä ja kaikki neljä, eihän se ole ollenkaan sama.
Valehtelin vähän. Tai mieluummin sanoisin, että pyöristin kulmia, jätin kertomatta, että nyt ei vain käy. Annoin kehnon selityksen. Olin taas ihan paska mutsi. En lahjonut pahaa mieltä pois herkuilla tai tavaralla, en lupaillut tilalle jotain muuta kivaa. Olin siinä lähellä vain. Niin kuin silloinkin, kun sama tyttö 4v kuuli kahvipöytäutelut eromme syistä ja tuumasi: "Ei se varmaan kuulu meillekään."
Sanon vain, että etävanhemman uusperheessä kaikki lapset ovat tasa-arvoisia. Toiset vain ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.
Senkin sanon, että nyt sattui äitiin tytön suru. Vaikka se sitä kuinka peitteli ja yritti olla kuin ei välittäisikään. Täystuho ei luojan kiitos vielä ymmärrä peruutusta. Siskonsa pahan mielen kyllä. "Mä korjaan isin auton, että päästään sinne."
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti