Saako syyttää pallomahaa?

Kuluneena aikana eron jälkeen uuden ajanlaskun alusta olen keräillyt hyllyni täyteen Teho-osaston tuotantokausia, suomeksi tekstitettyinä. Kaudet 1-6 ovat tänä aikana kaupoista löytyneet, seiskan julkaisua odottelen kuola valuen. Englanniksihan nuo toki jo saisi vaikka kaikki 15 kautta, mutta tässä härdellissä ei enää jaksa kielitaitoaan venyttää, vaikka se kuinka todistetusti riittää tämänkaltaisten saippuasarjojen katsomiseen.

Olen kasvanut teho-osastoa katsellen. Ensimmäisen jakson näin 1995 koulun kesälomalla (tai ainakin silloin oli ulkona lämmin, aurinko paistoi, ja kello oli ohi nukkumaanmenoajan, kaveria kotiin saattaessa tuli hoilattua "sä oot mun Romeo, mä oon sun Julia..."). Koukutuin jo silloin, vaikka äiti kerran toisensa jälkeen sanoi, ettei se ole lastenohjelma. Loppujen lopuksi äidin kanssa yhdessä katsottiin melkoisen monta jaksoa.

Viimeistä tuotantokautta lähetettiin vain vähän aikaa ennen eroa. Kaipasin noita vanhoja kausia dvd-boksina jo silloin. Joka torstai-ilta MTV3 klo 21 ja seurana pullo halpaa valkoviiniä, kahdelle jaettavaksi. Joka perjantai-aamu töissä kysymys: "Pakkoko se on torstaisin?" Oli se. Ensinnäkin tietäisittepä millaista oli töissä silloin ja toiseksi, enhän minä lähetysaikaan voinut vaikuttaa!

Miksikö kerron? Koska lojuin eilen sohvalla kutoskausi kaverinani. Ja itkin. Ensin orvoksi jääneitä lapsia, joiden vanhemmat kuolivat auto-onnettomuudessa ja sitten syöpään kuollutta äitiä, tai pikemminkin tämän äidin miehen kommentointia. Koskaan enää ei voi tulla vastaan ihmistä, jota rakastaisin samalla tavalla kuin häntä.

Milläpä selität miehelle kyyneleet, jotka eivät vain lopu. Paras vastaus on: "Raskaana olevat naiset nyt vain ovat vähän hölmöjä." Se on vaan niin epäreilua, rakkaus on vain kerran niin sokeaa, toisella kertaa silmät ovat jo auki ja varoitusvalot välkkyy, ei se ole enää samanlaista. Voi olla parempaa, voi olla enemmän, muttei enää samaa.