Pitkät on sormet pienellä...
Kohta on ensimmäinen viikko viisikon kanssa takana ja hengissä ollaan vielä kaikki. Jos meno olisi ollut samanlaista ja tehtävää yhtä paljon neljännen synnyttyä, olisin varmasti päätynyt sillon takaisin osastolle alta aika yksikön. Tosin silloin menikin lähes kaksi viikkoa ennen kuin jaksoin edes puhelinta nostaa, puhumattakaan sen käyttämisestä...
Sunnuntai-iltana aloitin hoitohenkilökunnan hulluksi tekemisen Hyvinkäällä. "Kai me voidaan huomenna lähteä kotiin?" Ja sama kysymys ihan jokaiselle huoneessa käyneelle kätilölle ja hoitajalle aina siihen saakka, että tulivat ilmoittamaan maanantaina puoliltapäivin lääkärin odottavan meitä.
Maanantai aamuna katselin kateellisena huonekaveriani, esikoisen äitiä. Siinä ne saivat lepäillä rauhassa äiti ja vauva... itse soittelin ympäriinsä peruen ja siirtäen nelikon varattuja aikoja, huolehtien koululaisten tavaroista ("Ota nyt vaan se marjakippo ja sadetakki!") ja muutenkin murehtien niiden pärjäämistä kotona. Hengissähän nuo näytti olevan kaikki, kun kotiin päästiin. Joskin poika oli pakannut oman sadetakkinsa sijaan reppuunsa siskonsa takin, minkä seurauksena esikoisen repussa ei tietenkään sadetakkia ollut... Mitenhän tuon pojan saisi omat tavaransa tunnistamaan?
Ruuanlaitosta lusmuttiin, pitsaahan saa kotiin kannettunakin. Tilausta vastaanottanutta nauratti, kun kerroin osoitteen. Ei, en vaan jaksanut raahautua kahdensadan metrin päähän hakemaan, maksoin mieluummin muutaman euron lisää ja otin laatikot kotiovelle. Lapsiakin nauratti: "Ruoka on valmis sitten kun ovikello soi!"
Maanantai-tiistai välinen yö valvottiin. Ensin huusi viimeinen ja sitten huusi taapero. Aina niin, että toinen heräsi huutoon... ja sängyssä oli ruuhkaa. Ei, parisänkyä ei ole tarkoitettu neljälle. Kuten nimestäkin voi päätellä... mutta kenetkä heittäisin sieltä pois? Vai siirtyisikö itse suosiolla sohvalle, tai taaperon sänkyyn niin kuin monena yönä aiemminkin?
Tiistaina purin kertynyttä pyykkivuorta, etsin kadonnutta keittiötä, lenkkeilin jo koiran kanssa vain todetakseni keskiviikkona, ettei se välttämättä ollutkaan niin hyvä idea. Eilen käytiin vihdoin ja viimein tutustumassa esikouluun ja tekemässä siitä sopimukset, eskarihan alkaa maanantaina. Kaupungin kodinhoitaja onneksi tuli pelastamaan kolmen pienen pyörityksessä väsyneen äidin ja selvittämään koko keittiön vallanneen tiskivuoren. Kevyt lasku arkeen siis.
Tänään on taapero ja tuleva eskari viimeistä päivää hoidossa vanhassa päiväkodissa, maanantaina eskari on puolipäiväisenä paljon lähempänä ja taapero kotona huolehtimassa siitä, että touhua riittää. Kauppaan kun vielä tänään menisi ja esikoisen saapuneet uudet silmälasit hakisi, niin olisi hyvä. Viikonloppuna juhlitaan esikoisen 10v synttärit.
Juu, se on totta. Tämä on hullun hommaa. Onneksi kukaan ei ole koskaan minua ihan täysin järjissään olevaksi väittänytkään.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti