Ihmissuhteista etenkin parisuhteet ovat niitä haasteellisimpia. Olen ehtinyt useammankin parisuhdeterapeutin kanssa pohtimaan riittääkö pelkkä rakkaus suhteen säilyttämiseksi. Riittääkö se, että hoidetaan taloutta yksikkönä ja osataan kyllä puhua käytännön asioista, kauppalistoista ja lasten koulusta, muttei omista tarpeista? Riittääkö, että sanon rakastan, ja hoen sitä kyllästymiseen saakka? Voiko sana kokea inflaation?
Olen varmasti väärä ihminen neuvomaan suhteissa. Silti jo teininä olin suhteissani tosissani, tiesin tahtovani naimisiin ja monta lasta nuorena. Ensimmäisen kerran seurustelin neljäntoista vanhana, se kesti kuukauden ja toinen toki lennosta vaihtaen, kesti noin 10kk. Ja siihen heti perään kolmas... joka kesti 10 vuotta (viralliseen eroon hieman kauemmin). Enpä siis voi väittää ymmärtäväni miehiä noin yleisellä tasolla. Omista virheistäni olen kyllä jotain oppinut.
En enää hoe "me sitä ja tätä" koko ajan. Enkä vakuuta rakastavani sataa kertaa päivässä. Ja silti olen tässä, koska rakastan. Ihan alussa vasta, kai meistä molemmat opettelee vielä tuntemaan itsensä lisäksi toista. Kunnioittamaan toisen tarpeita ja toiveita. Pyytämään apua. Itselleni nimenomaa avun pyytämisen ja vastaanottamisen vaikeus tuli yllätyksenä. Ja vielä suurempi järkytys oli huomata, että tässä suhteessa apua saa pyytämättäkin.
Vielä, kun oppisi myöntämään olevansa väärässä... Silloin olisi lista hallussa.
muoks. 27.10.12, poistettu toimimaton kuva
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti