Joskus jää miettimään, kenellä asenneongelma oikeastaan onkaan. Olen vaativa asiakas, haluan faktaan perustuvia vastauksia, kaipaan virheiden myöntämistä, vihaan "musta tuntuu"-vastauksia...
Keväällä kävin pelkopolilla puhumassa ja kuuntelemassa järkivastauksia. Muutama viikko sitten käytiin tutustumassa tiloihin ja nykyisiin käytäntöihin... ja heti sen jälkeen ahdistus kasvoi uudelleen. Laitoin silloin sähköpostia pelkopolille ja kysyin, ovatko lapsivuodeosaston käytännöt todella sellaiset. Ovat ne. Omatoimisuus ja omahoitajuus. "Mutta uskoisin, että apua saa sielläkin rohkeasti pyytämällä."
Pyydän torstaina neuvolassa sairaalan vaihtoa (mikäli olen vielä yhtenä kappaleena). Synnytyksistä jääneet traumat varmasti hellittivät pelkopolin keskustelulla, mutta lapsivuodeosaston nöyryytys ja töykeys ei ole unohtunut. Pelon käsittelyssä ollaan toki pitkällä, kun synnytyksen sijaan murehdin seuraavia päiviä uudessa tilanteessa, yksin ja ilman apua väsyneiden ja kiireisten hoitajien armoilla.
Vetosihan tuo pelkopolin kätilö viestissään siihen, että onhan minulla kättäriltä yksi hyväkin kokemus tuon ensimmäisen katastrofin lisäksi. Mutta kas, kun tuo hyvä kokemus on Haikaranpesästä, jossa oma tukihenkilö on läsnä 24/7. Ja kas, kun tuon hyvän kokemuksen synnytys oli normaali ja helppo, ja vuodeosastollakaan (eli saman osaston toisella käytävällä) en yrittänyt vuotaa kuiviin, en pyörtyä, en mitään. Kätilöiden ja hoitajien puolesta oltiin Haikaranpesän vuodeosastolla vielä enemmän heitteillä kuin normi osastolla... mutta sillä ei ollut merkitystä, koska erityiselle avullekaan ei ollut tarvetta.
Miten se voi olla niin kummallinen toive, että tulisi tuoreena äitinäkin kohdelluksi ihmisenä? Miksi äidin fyysinen (ja ennen kaikkea psyykkinen) hyvinvointi on hoitohenkilökunnalle yhden tekevää heti, kun lapsi on saatu ulos?! Kunhan kysyn.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti