Koska elämässä ei ilmeisesti ole riittävästi vauhtia, jännitystä ja vaarallisia tilanteita lasten toimesta, päätti koiruus lähteä kyläilyreissulle säikähdettyään kolahdusta. Ja kukaan ei tietystenkään tajunnut koiruuden häipyneen ihan heti, vaan ehtihän tuo vartin verran juoksennella naapurustosta paikkaa etsimässä, ennen kuin perään selviydyttiin.
Parkkipaikalla seisoin tyhmänä koiraa huutelemassa, pähkäilin, että mihin lie mennyt, arkajalka koiruus, joka ei varmasti lähde oudoille seuduille. Tulipa siihen sitten joku rouva samasta taloyhtiöstä kyselemään, että koiraako etsit. Oli kuulemma niillä sisällä. Koiruus-parka, mennyt oven taa haukkumaan, että päästäkää sisään ja ystävällinen emäntä toiselle oven avannut. Mahtanut olla koiran hämmästys suuri, kun yläkerrasta ei löytynytkään omia lapsia nukkumasta. Tyytyväisenä tuo kuitenkin kotiin käveli, kun hakemaan menin.
Ihmetellä toki täytyy rouvan rohkeutta. Ihan jokaiselle ei välttämättä tulisi mieleen laskea jääkarhun näköistä, vasikan kokoista koiraa sisään. Vaikka se kuinka haukkuisi oven takana. Tiedä laskisinko minäkään, vaikka väitän koirat tuntevani. Joskin kiinni ottaisin, jos saisin ja olen ottanutkin.
Jos tästä jotain viisastui, niin sen, että pensasaita ei koiraa pitele, jos se lähteä päättää. Ja sen, ettei se tosiaan kauas karkaa, eikä karkaa ollenkaan, jos ei sille syytä anna. Ilman hihnaa se meinaan kotiin tuli, kauniisti vierellä kävellen.
Että kamalan pelottava on tuo meidän koiruus, jota on lampaaksikin lenkillä luultu.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti