Tahdon voimalla

Heinäkuun helteet vesisateet kuluvat tänäkin vuonna villasukkia lapsille neuloen. Projekti on hidas, ja ipanoitten jalat alati kasvavat, siksipä iltaisin lasten nukkumaanmenon jälkeen tulee kulutettua kirjallisuutta ja elokuvia enemmän kuin äkkiä uskoisi. Yleensä pysyn turvallisesti ajatuksia herättämättömässä romanttisessa roskassa, mutta tänään törmäsin johonkin muuhun.

Liviltä tuli elokuva Freedom writers - Tahdon voimalla. Meinasi työn alla ollut sukka unohtua vallan kokonaan eikä silmukoitten laskemisesta tahtonut tulla mitään. Elokuvassa heitettiin kokematon äidinkielen opettaja luokkaan, joka jengisodan vuoksi keskittyy lähinnä miettimään helpointa tapaa tappaa vieruskaveri. Myönnän. Lumoutuneena seurasin, kuinka opettaja osoitti nuorten olevan samanlaisia ihmisiä ja tutustutti heidät juutalaisvainoihin liimaten siten nuoret tiukasti yhteen ja antaen toivon siitä, että jokainen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa tulevaisuuteen.

Kirjoista tällä hetkellä menossa on Torey Haydenin Toisten lapset. Karu kertomus vuodesta neljän eritavoin erityistarpeisen lapsen opettajana puutteellisin resurssein. Jokaisen lapsista on yhteiskunta jo leimannut toivottomaksi tapaukseksi. Eipä tästäkään Haydenin kirjasta oikein saa nenää irti ennen kuin sen vihdoin sulkee loppuun luettuna.

Sitä minä vain kysyn, että millä oikeudella yhteiskunta lyö lapseen tai nuoreen leiman "toivoton tapaus"?! Toisinaan siihen ei edes tarvita julkista valtaa, saman leiman alla olen itsekin saanut taistella tietä eteenpäin. Esikoiseni teki minusta sellaisen, toivottoman tapauksen. "Se ei koskaan kirjoita ylioppilaaksi." "Ainakaan se ei ikinä hanki korkeakoulututkintoa." "No töitä se ei ainakaan tule ikinä tekemään." Ja nyt toki viimeisin viranhaltijan utelu: "Että teillähän ei kummallakaan ole kuin peruskoulu koulutuksena?"

Suututtaa. Tokikin tutkintoni on vain amk. Eikä arvosanani yo-kokeista päätä huimanneet (osuivat kyllä, MAMA), mutta voinpa vain sanoa, että kiittäminen on ihan vain omaa vahvaa tahtoani ja haluani näyttää kaikille epäilijöille. Kuinka monesta syrjäytyneestä nuoresta voisikaan tulla jotain, jos jatkuvan lyttäämisen sijaan uskottaisiin mahdollisuuksiin. Jos mahdollisimman korkean koulutuksen sijaan arvostettaisiinkin sitä, että löytää oman paikkansa tuottavana yhteiskunnan jäsenenä.

Ei ihmisen arvoa mitata koulutuksella tai rahassa. Ei ylioppilas ole sen kummempi kuin ammattikoulusta valmistunut. Molemmille on maailma avoin. Idealisti täältä huutaa, että tavoitteet saavutetaan tahdon voimalla. Tavoitteensa asettaa jokainen itse, tahdon voimaa voi valaa jokainen toisiinsa.

Ja edelleen. Suomen peruskoulu kaipaa uudistusta. Ei meidän pidä panostaa vain yhteen ryhmään (hitaat, tavikset, nopeat/ erityistarpeiset, keskiverrot, lahjakkaat) vaan tukea kaikkia tasapuolisesti. Tämänhetkinen koululaitos raahaa hitaimmat nipin napin koulun läpi, suosii keskivertoja ja lannistaa lahjakkuudet. Näin me niitä uusia innovaatioita kasvatetaan.