90-luvun virheet tehdään nyt uudestaan, kertoo lastensuojelun asiantuntija MTV:n uutisessa (MTV 28.10.14). "90-luvun laman aikana lasten, nuorten ja perheiden palveluista leikattiin rajusti. Se tuli kalliiksi." Missä me 90-luvun lapset olemme nyt? Mitä muistamme tuosta lamasta me, joiden elämässä lastensuojelulla ei ollut roolia? (Noiden osaltahan on tehty ihan tutkimusta kuluneena vuosikymmenenä, ja itseäni on harmittanut se, että meidät muut on unohdettu)
Minä muistan aika monta lähelle osunutta itsemurhaa, paljon köyhyyttä, aikuisten toivottomuutta, loputonta kiirettä. Muistan pakon olla vahva.
Muistan amk-vuosistani sen ahaa-elämyksen. Jos olisi elvytetty ajoissa eikä vain kiristetty entisestään, olisi voitu päästä jaloillemme nopeammin. Ja taas mennään.
Ylen otsikoissa pyörii vanhempien jääminen huoliensa kanssa yksin (Yle, MLL, 30.10.14). Vaikka apua haetaan, sitä ei saa. On tultu pisteeseen, jossa jokaisen todella on pärjättävä yksin. Harmillisesti evoluutio ei ole pysynyt tässä kehityksessä mukana, ihminen on edelleen tarkoitettu tarvitsemaan toista. On luonnotonta, että vanhempi jää yksin kotiin (HS, 11.11.13).
Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, väestön heikoimmat taistelevat samoista resursseista (Yle, 30.10.14). Taistelevat ihan konreettisesti, kuten kaupunkimme kuntapolitikot saivat todistaa vuosi sitten asukkaille tarkoitetussa säästöillassa. Niin oli vanhukset ja lapsiperheet napit vastakkain.
Voin luvata itselleni ja omille lapsilleni, että tästä noustaan. Omalla työllä ja ilman yhteiskunnan apua. Siksi, että "... koneeseen kadonnutta ei voi takaisin saada..."
Minä toivon, että ketään ei enää kadoteta byrokratian pyörteisiin.
Samaa toivon minäkin.
VastaaPoista