Koti eläintarhassa

Jämähdin pitkän päivän jälkeen sohvalle, avasin telkkarin ja juutuin katsomaan leffaa Koti eläintarhassa.

Tarina kertoo vast'ikää leskeksi jääneestä miehestä, joka rakasti (jo kuollutta) vaimoaan enemmän kuin mitään, sekä miehen teini-ikäisestä pojasta ja seitsenvuotiaasta tytöstä. Yleensä seuraan näitä draamaleffoja aikuisen päähenkilön silmin, mutta tällä kertaa juutuin tuohon poikaan.

Teini-ikäinen poika, joka tekee kaikki mahdolliset typeryydet, hankkii itselleen potkut koulusta ja on jatkuvasti sukset ristissä isänsä kanssa. Kenellekään poika ei puhu, sulkeutuu, syyttää koko maailmaa. Ja piirtää. Piirtää synkkiä kuvia, verta, kuolemaa toinen toistaan raa'emmilla tavoilla.

Kunnes yhtenä iltana poika kuulee isän ystävänsä kanssa käymän keskustelun. Kuinka pojalla on äitinsä silmät ja kuinka äidin muisto seuraa isää kaikkialle. Seurauksena on tietysti kova ääninen riita isän ja pojan välillä, poika olettaa isänsä vihaavan häntä, koska hänellä on äidin silmät. Isä puolestaan karjuu pojalle, että pojankin pitäisi tehdä osansa, yrittää, auttaa edes vähän. Poika hiljenee, katso isäänsä ja huutaa takaisin: "Auta sinä minua!" ja pakenee sitten omaan huoneeseensa.

Kyyneleet silmissä mä taas leffaa katsoin (juujuu, saako syyttää pallomahaa, hormoneja, mitä vain). Mun kävi sääliksi äidiltänsä näyttävää poikaa ja isää joka näki pojassaan kuolleen vaimonsa. Mun kävi sääliksi omiani.

Leffan edetessä poika ja isä löysivät toisensa ja paraneminen alkoi. Saman mä olen nähnyt täällä. Näitä lapsia ei tunnistaisi samoiksi, mitä olivat muutama vuosi sitten. Mutta isältään ne näyttävät, ja muisto menneestä kulkee mukana jokaikinen päivä.