Pari päivää tässä on tullut pohdittua, että mitenkäs nyt yht'äkkiä on taas kaikki menneeseen eroon liittyvät asiat niin kovin mielessä. No tietysti siksi, että päivälleen tänään neljä vuotta sitten siitä tuli asumuseron verran totta. Ja mulla on paha tapa ajautua menneisiin fiiliksiin aina vuosipäivien kohdalla.
Sitä uskoi silloin teininä, että kunnes kuolema erottaa tarkoittaa sitä myös. Myötä- ja vastamäessä, niissä oltiin vuoronperään, tasaisella ei koskaan. Vuoristoradan kyydissä kyllästyttää kyllä lopulta. Muistan hokeneeni ennen eroa, että ihmiset eroaa nykyään liian helposti. Antaa periksi, luovuttaa. Eipä tuntunut järin hyvältä todeta, että se tahto rakastaa hukkui matkalle.
Lastenvalvojan aikaa jonotettiin pari kuukautta. Tehtiin sopimus, johon voi palata sitten, jos joskus ei osatakaan olla vanhempia yhdessä. Elatussopimuksen lastenvalvoja suostui vahvistamaan vain vuodeksi kerrallaan. Tulihan siinä luvattua puoleen jos toiseenkin, että me kyllä osataan hoitaa nämä lasten asiat yhtään riitelemättä. Että molemmat kantaa vastuunsa ja etälä ei ole mikään hupihupilandia.
Ollaanpa oltu käräjillä sitten kertaa kaksi vuosittaisten lastenvalvojavisiittien lisäksi. Jonot lastenvalvojalle ovat toisessa päässä vain pidentyneet, mutta sehän ei ole se syy. Ensin käräjät pisti uusiksi tapaamissopimuksen ja nyt viimeisimmäksi elatusavut nuijalla niin, ettei lastenvalvojalla tehdä enää mitään. Oikeuden päätöstä ei lastenvalvojan vahvistamalla sopimuksella kumota.
On tullut kuluneina vuosina määriteltyä uudelleen ne ystävyyssuhteetkin. Työkuviot. Raha-asiat. Oikeastaan ihan kaikki.
Kun ei tämä elämä ole mikään takuutuote (Kodinkuvalehti 10.10.14). Ei saanut palauttaa viallista, vaan piti ihan itse purkaa kaikki, rakentaa uusi ja maksaa lasku.
Mulla on kanssa tapana eron vuosipäivän tietämillä vähän velloa. Pitkään ajattelin ja luulin että enkö mä vaan pääse yli ja haikailen jotain mennyttä. Mutta ei siitä ole kyse, kyllä mä olen yli ja eteenpäin päässyt. Mutta saahan sitä silti olla surullinen siitä, millaista joskus oli ja miltä joskus tuntui. Vaikka ne asiat on hyväksynyt niin eihän ne minnekään sieltä katoa. Eikä tarvitsekaan. Oma olo helpottui paljon kun annoin luvan itselleni siihen että saan surra vieläkin. Olihan se yksi elämän isoimmista tragedioista.
VastaaPoistajotenkin vaan oli helpottavaa tajuta, että vellominen johtuu vuosipäivästä (harrastan tätä vellomista myös esikoisten synttäreiden tietämillä...) eikä vaikkapa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta tai muusta vastaavasta nykyisestä ongelmasta.
PoistaEn osaa teille kummallekaan sanoa mitään.Luin sen kukkavarpaan postauksenkin. Halauksia molemmille <3
VastaaPoistaHmmm mä velloin ehkä jo ex avon kanssa asuessa joten jälkivellontoja ei ole tullut . Voimia! Ja miten mä aina meinaan unohtaa että sulla on siellä pieni ( kans) <3
VastaaPoistaTuli sitä vellottua silloinkin, oikein urakalla.
PoistaToi pieni on kyllä ihan älyihana otus.