Kun äiti masennusdiagnoosin sai

Lueskelin taas vähän uutisia. Ei, ei se mitään hyvää teidän kannalta lupaa, eikä oikeastaan munkaan, koska tuttuun tapaani tekee taas mieli hypätä kaduille kiljumaan, että mä sanoin noin jo monta vuotta sitten, mutta kukaan ei kuunnellut tai uskonut.

Ai mitä uutisia? Mielialalääkityksellä 15 vuotta - kipupotilas sai masennusdiagnoosin (Yle, 13.4.15)

Nyt, kun ollaan niin Huolissaan mielenterveyspalveluista, täytyy muistuttaa, että niiden ihan oikeiden mielenterveysongelmien lisäksi on meitä, jotka saavat masennusdiagnoosin olosuhteiden vuoksi. Liian usein olosuhteiden vuoksi diagnoosin saanut saa käteensä vain lääkepurkin apua etsiessään ja liian usein tuosta purkista alkaa vuosien syöksykierre. Liian usein, koska yksikin kerta on liikaa.

Saanko mä nyt tulla puoliksi kaapista ulos? Sain masennusdiagnoosin. Enkä vain kerran, vaan peräti kolme kertaa. Kolmena eri aikana, kolmesta eri syystä. Jokaisen kerran hain apua itse. Ja jokaisen kerran todellinen apu jäi yhteiskunnalta saamatta.

Tapaus 1

The Pääsiäisen jälkeen etsin apua ensimmäisen kerran. Olin suunnattoman helpottunut siitä, että pahasta olosta sai syyttää masennusta, sehän on sairaus ja sitä hoidetaan lääkkein. Kyllä kerroin tarinani silloin lääkärille. Sain sairauslomaa ja ohjauksen mielenterveystoimistoon, keskusteluaika kerran kuussa, masennuslääkkeitä, beetasalpaajia. Diapameja. Perheasiainneuvottelukeskuksestakin haettiin aloitteestani apua. Kolmen kerran jälkeen kaikki oli oikeutettua sillä "synnytyksenjälkeinen masennus ja läheisen uupuminen siihen". Toinen oli silloin vuoden vanha.

Beetasalpaajiin tai diapameihin en koskaan koskenut. Masennuslääkkeiden sivuvaikutukset syöksi mut sellaiseen kuiluun ja toimintakyvyttömyyteen, josta pääsin ylös vasta lääkkeiden syönnin lopetettuani. Maailma ei tosiaan parantunut maailmanparannuspillereillä. Eikä terveydenhoitolaitoksia lukuunottamatta ollut ketään, joka olisi voinut ottaa kopin.

Tapaus 2

Puoli vuotta avioeron jälkeen, Esikoinen oireili psyykkisesti ja fyysisesti, Täystuho veti läpi korvatulehduskierrettä putkituksineen, Kirppua epäiltiin puolikuuroksi, puhe- ja liikuntakyvyttömäksi. Toinen oli lukkiutunut eikä puhunut juuri mitään. Kaiken päälle sain itse keuhkoputkentulehduksen ja nukuin kolme viikkoa. Töissä kaatui asiat niskaan "motivaatio-ongelmien" vuoksi. En halunnut mennä töihin, en töistä kotiin. Odottelin Stop-merkkiristeyksessä merkin vaihtumista vihreäksi, että voisin jatkaa matkaa, havahduin ja hain apua.

Keskivaikea masennus, lääkepurkki kouraan, onnea ja jaksamista. Silloin mä mietin tosissani vetäväni ranteet auki jonain kauniina isi-viikonloppuna, pitäköön paskansa. Luojalle kiitos paitsi nykyisestä miehestäni, myös niistä kahdesta miespuolisesta ystävästäni, jotka ilta toisensa jälkeen paukutti järkeä mun paksuun kalloon. Ja äidistä, joka otti kopin lapsista. Me selvittiin siitä. Mä en syönyt lääkkeitä, koska mun syömät maailmanparannuspillerit eivät olisi parantaneet lasten maailmaa tai terveyttä. Enkä mä niinä mustina päivinä koskaan luovuttanut vaikka mieli teki.

Me olisimme tarvinneet terapiaa sekä minä, että lapset. Saatiin vain masennusdiagnoosi ja maailmanparannuspillerit äidille. Jonkun olisi pitänyt terveydenhuollossa ottaa koppi ja ohjata eteenpäin. Neuvolan? Terveyskeskuslääkärin? Työterveyslääkärin? Päiväkodin perhetyöntekijän? Diakonin? Sosiaalityöntekijän? Mä hain apua ja käteen jäi lääkepurkki.

Tapaus 3

Selkä hajosi. Ei mitenkään ensimmäistä kertaa. Töissä oli kaikki uutta ja julmettu kiire. Viimeinen sairasti hengitystieinfektioitaan ja korvatulehduskierrettään, lakimies valmisteli avioeron ositusta (joka on edelleen tekemättä) ja lasten tapaamissopimusta. Lastensuojelu pyöri jaloissa nelikon isän innoittamana tekemässä kartoitustaan, koska meiltä hei löytyi täitä, kun niitä oli päiväkodissa liikkeellä.

Mä halusin vain nukkua. Kun Viimeinen vihdoin oli hoitokunnossa, kävelin päivystävän sairaanhoitajan vastaanotolle hakemaan kolme päivää sairauslomaa, että saisin nukkua. Sairaanhoitaja ohjasi lääkärille, joka kirjoitti kaksi viikkoa sairauslomaa kolmen päivän sijaan ja ohjasi työterveyslääkärille. Sieltä lähdin kotiin mukanani keskivaikea masennus diagnoosi, melatoniiniresepti ja lähete mielenterveysyksikköön. Olisi ollut kourassa se tuttu purkki maailmanparannuspillereitäkin, mutta kivenkovaa väänsin diagnoosia vastaan, eikä lääkäri kirjoittanut reseptiä lääkkeille, joita en kuitenkaan söisi.

Loppujenlopuksi en saanut edes sitä keskusteluapua, johon lähete olisi oikeuttanut, koska tämä on olosuhteista johtuvaa, etkä sä oikeasti ole masentunut. Kyllä suutuin. En siitä, etten ole masentunut (enkä ole koskaan ollutkaan), vaan siitä, että se, joka todella tarvitsisi apua ja jonkun ulkopuolisen kulkemaan rinnalla, tutkimaan tilannetta, purkamaan sitä paloiksi ja auttamaan ensimmäisen askeleen ottamisessa olosuhteiden korjaamiseksi, jätetään yksin.

Suutuin silloin kunnolla ja kirjoitin tännekin. Loppujen lopuksi mun oma tukiverkko, jonka olemassa olosta en edes tiennyt, otti silloin askeleen eteenpäin. Ihan ensimmäistä kertaa uskalsin kertoa avun tarpeen lähelle.

----------

Eikä kuulkaa masenna enää yhtään, kun tiedän, että tässä suossa ei enää tarvi kulkea yksin. Aikaisempiin tapauksiin ei rinnalle kulkijaa ja kantajaa löytynyt, koska noiden kertojen syitä ja sitä häpeää omasta epäonnistumisestaan vaimon ja äidin roolissa ei kellekään voinut kertoa. Kaiken piti silloin olla hyvin ja mun onnellisempi kuin ikinä.