Ainekirjoitushaaste 2015: Pitkä tie

Tämän kertaisen otsikon antoi Kaze Maatuskamaassa blogista. Mä päädyin nyt ihan vanhaan kunnon fiktioaineeseen.

---

Saara katseli ulos kerrostalon kolmannen kerroksen ikkunasta. Piha oli tyhjä. Keinut heiluivat tuulen mukana ja kiipeilyteline liukumäkineen näytti kovin yksinäiseltä sateen vihmoessa harmaalta taivaalta. Hiekkalaatikolle oli lapsilta unohtunut kirkkaanpunainen muoviämpäri ja kaksi samansävyistä lapiota.Masentava harmaus jatkui niin pitkälle kuin silmä kantoi, taloja ja tietä, tyhjiä pihoja. Kaupunki.

Kari nosti Saaran matkalaukun autoon ja avasi sitten Saaralle pelkääjän puolen oven. 

- Mä vien sut kotiin.

Saaran koti oli maalla. Tänä aamuna hän oli kuitenkin herännyt Karin vierestä, kaukaa kotoa. Kariin hän oli tutustunut jo vuosia sitten, mutta vasta hiljattain suhteeseen oli tullut ystävyyden tuomaa luottamusta. 

Saaraa ei huvittanut puhua mitään. Mikko oli viettänyt jo useamman illan kunnostaen toisen naisen taloa. Saunoneetkin olivat, kuulemma. Saara oli lopulta jättänyt lapset pitkäksi viikonlopuksi Mikolle ja paennut Karin luo.

- Ota siitä ero. Sä oot vahva ja pärjäät ilman sitäkin, Kari oli lohduttanut Saaraa. Saara oli katsonut Karia suoraan silmiin, ja Kari oli vetänyt Saaran syliinsä. 

- Mä oon ja pysyn, sä pärjäät ilman sitä.

- Anna mä kävelen loppumatkan, Saara pyysi, kun kotiin oli matkaa jäljellä enää vain pari kilometriä. 

- Mikko arvaa kuitenkin kaiken, jos sä viet mut pihaan saakka. 

Kari pysäytti autonsa bussipysäkille. 

- Saara.

Saara katsoi Karia pitkään. 

- Mä laitan viestiä, kun pääsen kotiin. 

- Pidä itsestäs huolta. 

Saara katseli pysäkin reunasta, kun Kari kytki vilkun takaisin tien suuntaan. Vasta, kun takavaloja ei enää näkynyt, hän lähti kävelemään kotiin.

Ilta oli jo pimentynyt, eikä kotiin vievällä tiellä ollut valoja. Matkalaukkukin oli unohtunut Karin autoon. Tien vasemmalla puolen olisi valoisan aikaan näkynyt pelkkää peltoa, oikealla puolen vanhaa havumetsää. Koti odotti jossain tuolla tienmutkan jälkeen, metsän takana.

Mitä, jos Mikko saisi tietää. Suuttuisiko se, huutaisiko? Löisikö taas... Kaikki oli Karin kanssa käynyt niin äkkiä ja vahingossa. Saaran oli ollut tarkoitus vain paeta yksinäisyyttä, eikä hän ollut ottanut huomioon sitä, mitä voisi tapahtua, kun kaksi yksinäistä etsii turvaa toisistaan. Ja kuitenkin peilistä oli aamulla katsonut sama ihminen kuin edellisenäkin iltana.

Mutkan jälkeen koti jo näkyi. Keittiön ikkunassa paloi valo. Kylällä heistä ja heidän kodistaan oli puhuttu paljon. Saara ja Mikko lapsineen olivat kummajaisia, jotka eivät juurikaan ottaneet muihin kontaktia. Lastenneuvolastakin olivat huolissaan tutkineet perheen asioita, kun kyläläiset, eivät koskaan nähneet lapsien leikkivän ulkona. Olivat sitten vain lopulta todenneet, että lapsilla on kaikki hyvin, ja leikkivät ulkonakin, joskin niin, ettei heitä voinut tieltä tai naapurin ikkunasta nähdä. Useamman kerran pihassa käynyt poliisikin oli saanut huhuja liikkeelle. Kun Saara erään pitkän pääsiäisen jälkeen oli silmä mustana käynyt lähikaupassa, oli utelias kassa kysellyt poismuuttoaikeista. 

- Mihinkä mä täältä? Oli Saara vain vastannut.

Miten pitkältä matka saattoikaan tuntua. Vaikka Saara oli kävellyt jo kauan, ei koti tuntunut lähestyvän lainkaan. Viimeiset vuodet kotimatka oli aina tuntunut niin pitkälle. Kerran koira oli kussut lenkillä Saaran mokkanahkaisille kengille. Saara oli lenkin jälkeen sisällä huutanut koiralle ja paiskonut koiran remmin pitkin seiniä. Mikko oli ensin huutanut Saaralle, ja sitten viimein nostanut kaulasta seinälle, kun ei huutoa muuten saanut loppumaan. 

- Jos mä vaan osaisin paremmin ottaa Mikon huomioon. Jos mä vaan osaisin olla hyvä vaimo...

Miten paljosta Saara olikaan näinä vuosina luopunut. Juuri kukaan vanhoista ystävistä ei enää tullut käymään. Mikko oli polttanut Saaran päiväkirjat, laittanut tietokoneet salasanan taa ja heittänyt Saaran puhelimesta sim-kortin roskiin. Ja silti Saara aina palasi kotiin. Huoltajuustaisteluun hän ei uskaltanut lähteä. Lasten vuoksi hänellä ei ollut vaihtoehtoja, taistelematta niitä ei mukaan saisi, eikä niitä voinut jättää... Ties vaikka Mikko tappaisi ne kaikki. Itsensäkin, oli monta kertaa jo uhannutkin. 

- Ilman sua mulla ei oo mitään, oli Mikko sanonut monta kertaa pyydellessään anteeksi.

- Älä luovuta vielä, älä luovuta. Sinun puolellas on itse Jumala. 

Kerran, kaksi ja kolme. Saara ei enää voinut itse ajaa autoa. Matkalla kotoa kaupunkiin oli jyrkkä kallionseinä risteyksessä. Saatuaan kerran autonsa pysähtymään juuri ennen törmäystä, hän ei ollut uskaltautunut rattiin enää uudelleen. Miten tekikään mieli viheltää peli poikki ja kuunnella keittiön pöydältä hiljaa kuiskivia veitsiä. Ei tämä ollut ihmisen elämää.

- Älä luovuta vielä, älä luovuta. Hänen tietämättään hiuskaan ei putoa. 

Osa suurta suunnitelmaa ja se mikä ei tapa, vahvistaa. 

- Nyt mun pitäis olla ihan käsittämättömän vahva... Saara mutisi kääntyessään vihdoin tieltä pihaan.

Hitaasti Saara nousi rappuset ylös ulko-ovelle ja kaivoi avaimet taskustaan. Heidän ulko-ovi pidettiin aina lukittuna, vaikka naapureiden ovet olivat aina avoinna. Saara veti raskaan oven ja astui sisään. Eteisestä näkyi suoraan ylös vieviin rappusiin. Äkkiä yläkerrasta kuului kolinaa ja pian rappuihin ilmestyi naisen jalat. Ja heti niiden perään Mikon jalat. Saara lähti nousemaan rappuja, ja huomasi pian tuijottavansa naista suoraan silmiin. 

- Mä toivon, että sä saat tuosta sammakosta prinssin, mä en saanut, Saara sähähti naiselle.

- Saara älä viitsi, Kikka oli vaan auttamassa lasten kanssa. Mä käyn vaan viemässä sen kotiin, niin puhutaan sitten.

Mikkoa ei kuitenkaan enää kotiin kuulunut, vaan muutaman tunnin päästä oven takana seisoi kaksi poliisia. 

- Mikko törmäsi kallioon.