Meille on iskemässä ihan hirveän kauhean kammottava ja kaikin puolin pelottava murrosikä. Äiti on ihan ulalla. Plussaa: se iskee kaikkien muidenkin lapsiin. Miinusta: aika moni muukin tuntuu olevan ihan ulalla.
Kaupunkimme vanhempainverkosto järjesti tänäkin vuonna illan murkkujen vanhemmille paneelikeskustelun merkeissä, panelisteina kaikkea mahdollista kouluterveydenhoitajasta poliisiin ja kuraattorista pappiin. Illan oleellisin kysymys tuntui olevan se, millainen on normaali nuori.
Tuli todettua, että normaali on aika laaja käsite.
Esikoisen vauvavuonna olin aikalailla eksyksissä. Löysin silloin silloiselta seurakunnalta Äitiklubin, joka kokoontui joka toinen viikko yhtenä iltana ilman lapsia juomaan iltateetä (tai kahvia) ja ihan vain juttelemaan siitä, mitä kelläkin sattui olemaan mielessä.
Hoidan jo vauvat ja uhmaikäiset rutiinilla, normaalin rajat ovat tulleet tutuiksi. Mutta nyt taas ikävöin tuollaista äitiklubia. Ensinnäkin sitä, että sen kahvin saisi juoda ilman lapsia (olisi muuten tänäänkin saanut, vaikka raahasin Rääpäleen mukanani) ja toisekseen siksi, että uuden edessä on ihan hukassa.
En oikeastaan tarvitse ammattilaisia määrittelemään normaalia vaan niitä toisia vanhempia, joilla on sama jakamisen tarve. Kummasti vain isojen lasten vanhemmat jätetään pärjäämään ilman vertaistukea, murkkuikäisille ei enää oikein noita avoimia päiväkerhojakaan ole.
Samassa veneessä ollaan! Välillä tuntuu, että onko esikoinen sama lapsi ollenkaan, kuin aiemmin. Kun useita ja eri-ikäisiä lapsia perheessä, niin aina miettii, osaako/ehtiikö olla tukena tuolle teinille tarpeeksi, et johtuuko nuo "kohtaukset" siitä huomionhausta tms. Vaikeaa ja haastavaa. Tsempit sinne!
VastaaPoistaSamoin sinne tsemppiä.
PoistaKouluterkkari totesi viime vuonna (5lk) vanhempainillassa, että näistä vuosista ei jää hyvin vanhemman fiilistä, ja onnistuminen mitataan vasta joskus kymmenen vuoden päästä, kun ovat aikuisia. Huhhei.
Ja, tuonko pitäisi lohduttaa? Pahin (tulevaisuuden) pelkoni koskee juurikin epäonnistumista siinä, että omista lapsista ei kasvaisi ns. kunnon kansalaisia!
Poistaäitiklubi olisi mahtava juttu! Kaipaan tosissani pikkulapsiaikojen perhekerhoa ja kahvilaa, sellaista vertaistukea ei taida saada mistään muualta. Vähän kahvia, vähän keskustelua ja sellainen minimaalisen lyhyt ja simppeli hartaus: on ruokittu sielu ja kroppa, ja kevennetty kummasti mieltä.
VastaaPoistaPitäis varmasti perustaa oma klubi, kun ei tällaisia tosiaan enää ole kellään. Kun vaan tietäisikin, yrittäisikö ideaa myydä kaupungille, MLL:lle vaiko seurakunnalle... kun kenenkään kodissa on turha haaveilla lapsivapaasta keskustelusta.
PoistaJoo täältä pesee vertaistukea! Olin suurinpiirtein tuttavapiirini ainoa murkun äiti kun meille se aikoinaan esikoiselle iski. Siis se "kuka sammutti valot tuon teinin silmistä ja taannutti sen ihan kaiken pisteeseen öö". Joo. Sen sanon, että vaikka mikä olis, niin kannattaa kuitenkin miettiä ne omat arvot ja asiat jotka itelle on kasvatuksessa tärkeitä ja mennä niiden mukaan. Vaikka se naapurin ihan fiksunnäköinen murkun äiti pitäiskin jotain toista asiaa vähempänä/enempänä ja sä kuulet tästä teinin suusta seuraavat kolme vuotta. Kuitenkin. Se on teidän perhe ja teidän jutut, kyllä ne sitä hedelmää kantaa tosiaan sitten kun myrsky on ohi :D
VastaaPoistaMä tosiaan olin esikoisen kanssa ainut kaveripiirissä vauvan kanssa, ja nyt luonnollisesti ensimmäisenä sitten tässäkin suossa... Mutta taisteluni sentään olen oppinut valitsemaan, ja toistaiseksi on säilynyt puheyhteys murinoista ja suljetuista ovista huolimatta. Pahin taitaa kuitenkin olla vasta edessä, eikä paljoa lohduta, että seuraavat kahdeksantoista vuotta meillä eletään teini-ikää...
Poistavoimia sinne teinin kanssa <3 meillä niitä löytyy jo 4 ja esi-teinikin löytyy..tuo naisten hormoni-myrsky,mikä meilläki riehuu..Huoh,voi mies-parkoja ;) Onneksi 2.lla vanhimmalla alkaa olla jo pahin myrsky takanapäin.
VastaaPoista