Mutta kuka antaisi uskolle uuden kodin?

On tultu pisteeseen, jossa usko on jäämässä kodittomaksi. Seinät sille kyllä löytyisi ympärille ja kattoakin tarjotaan pään päälle, mutta mistäpä löytyisi koti?

Mä olen muuttanut lukemattomat kerrat asunnosta asuntoon ja vasta näissä kahdessa viimeisessä olen ollut kotona. Turvassa ja rauhassa, tietäen, että kukaan ei voi enää viedä kotia pois. Vuosikaudet lohduttauduin sillä, että koti on siellä, missä sydän on. Ei seinät, ei katto, ei väestörekisteriin kirjattu osoite tai valokuva-albumi lapsuudesta. Sitten löysin paikan, jonne sydämenikin uskalsin antaa.

Uskolla on vuosikaudet ollut koti. Vaikka se olisi horjunut pimeässä ja kompastellut kivikoissa, saanut turpaansa kahakoissa ja raahautunut eteenpäin henkitoreissaan, sillä on ollut koti, jonne palata mitä ikinä on sattunutkin.

Ensimmäisen yön jälkeen se kömpi kotiinsa häpeissään siitä, mitä oli tehnyt, anteeksi pyydellen. Saarnahan siitä seurasi, mutta sen jälkeen Usko sai taas jatkaa matkaansa keveämmin mielin palatakseen taas käymään kotona niin suurimmissa onnen hetkissä kuin syvimmissä pohjamudissa. Vaikka Uskon maailma sortui, koti säilyi. Siellä se odotti valot tuikkien lämpimänä majakkana ja turvapaikkana kaikelta pahalta.

Usko kasvoi, vahvistui ja varmistui kulkemisestaan, saattoi joskus jo kertoa nimensäkin ilman pelkoa siitä, että joku sen nuijisi takaisin kivenkoloon tai heittäisi takaisin pimeään yksin.

Kunnes eräänä päivänä joku päätti Uskon kodin olevan liian vanha ja restaurointia vailla. Kaikki vanha ja turvallinen siivottiin pois, tilalle kannettiin uutta. Uskolle jäi kodista seinät ja katto, muttei mitään omaa ja tuttua.

Niin se lähti etsimään omaa kotia.

Kierteli ovelta toiselle koputtelemassa ja kyselemässä, kuka antaisi Uskolle oman kodin. "Kyllä sä tänne saat tulla, sulle löytyy täältä koti, mutta noita lapsia me ei kyllä..." Sen tien se lähti, siellä ei olisi Uskon koti.

"Kyllä sä tänne saat tulla, tästä saat kodin. Ja tässä on sulle meidän kodin säännöt, ne on just niin kuin siinä lukee, pilkulleen on niitä noudatettava, mutta kodin saat, tietysti." Usko katsoi sääntöjä. Monta sataa sivua pienen pientä pränttiä, sellaisenaanko muka ehdoton totuus ja kaikkinensa noudatettava. "Ei kyllä pysty", Usko totesi ja matka jatkui.

"Kyllä sä tänne saat tulla, täältä saavat kaikki kodin", kolmannesta paikasta sanottiin. Edellisestä viisastuneena Usko kyseli sääntöjen perään. "Onhan meillä joskus ollut, mutta nyt saa kaikki tulla, sellainen se tämä päivä." Sieltäkin käveli Usko ulos. Miten koti voisi olla jossain, minne kaikki saa mennä, miten sellaiseen tekisi turvan?

Miten käy Uskon, jos sille ei löydykään uutta kotia? Kuka sille nyt uuden kodin antaisi, mistä löytyisi? Kuka kuuntelisi Uskon murheet, pitäisi saarnat typeryyksistä, kuka antaisi Uskon virheet anteeksi, jos kukaan ei virheitä tunnusta?

Kuka antaisi Uskolle uuden kodin?