Paluu arkeen vol XXX

Lomien jälkeen kahta kauheampi härdelli.

-Päivitä vakuutukset
-Hoida omat ja vieraat lapset =)
-Käy kaupassa
-Istu vanhempainyhdistyksen kokouksessa
-Vie auto huoltoon
-Opettele R-kirjain
-Käy perheneuvolassa x2
-Myy sukkia
-Vaihda talvirenkaat

ja hoida tietty se tavan sekamelska... huoh.

Lyijytäytekynä ja muita mysteerejä

Viemäröintirenkaan tulpat muuten löytyivät. Siivouskaapista. Jonne olin ne jo edellisellä rautakauppareissulla hakenut... Nyt on paikoillaankin, eikä läiky enää!

Pöytälaatikkoni on syönyt sisäänsä kaiken mahdollisen runoista romaanin alkuihin ja koulutöistä työhakemuksiin... Olkaapa hyvät :)

19.9.2008

Koska olen luonteeltani viimeiseen saakka teoreetikko, enkä todellakaan käytännönihmisiä, niin sain aikaiseksi hyvät naurut työntekijöille useampaankin kertaan. Monta kertaa jäinkin pohtimaan, miksi koulussa ei opeteta käyttämään esimerkiksi lyijytäytekynää, numeroleimasinta, nitojaa, rei'itintä ja nauhalaskinta. Koomisin tilanne olikin varmasti se, kun tuijotin epätoivoisena lyijytäytekynää ja lyijypakettia miettien, miten ongelman ratkaisisin. Toimitusjohtajan ilme oli ehdottomasti näkemisen arvoinen, kun hän joutui näyttämään minulle, kuinka kynä täytetään. Puolustuksekseni voin sanoa vain sen, että kotona ja koulussa käytän teroitettavaa lyijykynää. Itseäni ei kuitenkaan jaksanut enää naurattaa siinä vaiheessa, kun sadannen kerran onnistuin lyömään tositteeseen numeron väärin päin.

...ja äidin

Kolmikko kotiutui mummola-lomaltaan suoraan lumiseen Etelä-Suomeen. Savon sydämessä oli kuulemma vain satanut rakeita, lumesta ei ollut tietoakaan.

Autolle ei löytynyt renkaanvaihtajaa, joten kesätassuilla liukastelin lapsia hakemaan asemalta ja sitten kauppaan etsimään esikoiselle talvitassuja. Ne sentään löytyikin, hienot valkoiset nauhalliset saappaat. Vaan esimurkku kun tuo tyttö on, niin naama nurinperin kulki koko kauppareissun. Eikä kääntynyt ilme sittenkään, vaikka sai itselleen joulukalenterin valita. Ei. Se on mökö, ja sen äidin tekis mieli joko kieltää moiset reissut tai sitten passittaa likka sinne pysyvästi. Hulluksihan sitä tulee, kun ihan aina kotiin tullessaan on naama nurinperin.

No, joulukalenterit puuttuu enää kahdelta (kolmelta) lapselta, kun esikoinen kerran sai oman mars.kalnterinsa ja taapero/täystuho autot-kalenterin. Saas nähdä, mitä nuo kaksi sitten tahtovat (lego-kalenteria ei tipu), vauva ei varmaan vielä suklaakalenteria tarvi.

Sais nuo nukkumaan omiin sänkyihinsä, niin voisi glögiä keittää. Tämän sankarin glögit meinaan kiehuu aina. Ja samalla pitänee valmistautua huomiseen rautakauppareissuun, jos ei tarvisi olla ihan niin tyhmä blondi... vaan vaikka jopa osaisi taikasanat: "Tulppa. Viemäriin. Siihen missä astianpesukoneen poistoletku oli kiinni." Ja voishan sitä kai läpimitankin ottaa, ja valokuvan vielä, jos eivät sittenkään ymmärrä. Ellei sitten joku paremmin osaava halua mennä hoitamaan asiaa asiantuntevasti...

Talvi yllätti autoilijan

Uups. Tänäkin vuonna. Rengasliikkeeseen on ensilumen kunniaksi kymmenien minuuttien jono puhelimessa.

Niin, murheenkryyni on edelleen kesäkengissään. Tarkoitus oli vaihdattaa renkaat ensi viikon pakollisen seisotuksen jälkeen. Nyt yritin saada talvitassuja sukkelammin, vaan eipä ainakaan tutussa liikkeessä onnistu. Ensi viikolla, torstaina, olisi ensimmäinen vapaa. Ja se ei käy, koska silloin tuo kuivattelee upouutta maalipintaansa ihan toisaalla ja minä raukka kannan maitoja.

Asiakaspalvelun perusteista

Ylen nettisivuilta osui silmiin juttu Tyly myyjä muistetaan pitkään (Yle, 22.10.12). Jäin miettimään omia kokemuksiani sekä asiakkaana että asiakaspalvelijana. Koska nyt on kyse kehnosta asiakaspalvelusta, voitte käydä naureskelemassa aasiakkaille täällä (aasiakas.fi)...

Opintoihin kuuluneessa työharjoittelussa totesin, etten ole kovin kaksinen asiakaspalvelija ja työtoverini sitten lohdutti, että se on homma, jonka toiset oppii ajan kanssa ja toiset eivät ikinä. Luulen ainakin perusteet oppineeni. Huumorilla selvitään useimmista ongelmista ja kohteliaisuudella lopuista, ja kun ei selvitty on työkaverit sitä varten.

Olen hankala asiakas. Tiedän mitä tahdon, vaadin palvelua ja tunnen oikeuteni. Jostain syystä saan palvelua jopa autoliikkeissä, joissa useimmat nuoret naiset kuulemma jäävät ilman. (Autoliikkeille ilmainen vinkki, olkaa hyvät, nainen vie miehen rahat toiseen liikkeeseen, jos ei saa palvelua.)

Murheenkryynini hajotessa soitan korjaamolle: "Mun murheenkryyni on taas rikki!" Langan päässä tiedetään jo. Nimittäin se, mille nimelle varaus tehdään. Ja tiedetään myös esittää täsmä kysymyksiä, jotta vian laatu selviäisi. "Emmä tiedä, rikki! On meinaan kylmempi autossa kuin ulkona, vaikka lämppäri huutaa täysillä." Ensimmäisen kerran asioidessani tein selväksi, että murheenkryyni on minun. Ja että miestä on turha hätiin odottaa, koska sitä ei ole. Ja että en tosiaan tiedä murheenkryynistä mitään. Niinpä kuulin pian: "Rouva hyvä, tiesittekö ajavanne hengenvaarallisella autolla?" Hmm. Sittenpä tiesin, eikä ole toiste tarvinnut.

Puhelin- ja elektroniikkaliikkeissä olen mahdoton asiakas (ja takaan varmasti asiakaspalvelijalle hyvät naurut, kunhan siitäkin päästä löytyy huumoria). Olisittepa nähneet nuoren miehen ilmeen, kun kävin valittamassa, etten enää pääse nettiin, koska modeemin virtajohdossa on jokin vika. Ensin oli aspa yhtenä kysymysmerkkinä, ja sitten kaivoin johdon esiin laukusta. "Otin sen mukaan, kun en uskonut osaavani selittää." Pistorasiaanhan menee yleensä johdosta kaksi metallipalasta, eikö. No, tässä niitä oli jäljellä vain yksi. Se toinen oli pistorasiassa sisällä (ja irrotin sen sieltä ihan itse, sähkömiehen valvoessa operaatiota puhelimen toisessa päässä). Lähdin liikkeestä kotiin mukanani uusi johto, ja taas toimi netti kuin unelma.

Elektroniikan asennuksiin olen oppinut pyytämään blondin kestäviä ohjeita ja saanut kaupanpäällisiksi lupauksen, että jos blondi ei osaa, tulee firman pojat tekemään. Puhelimen käyttöä on opetettu liikkeessä minulle ihan kädestä pitäen, vaikken edes ostanut puhelinta sieltä, vaan olen vain kyseisen operaattorin asiakas. Kunhan sanoin myyjille, että apua! "Ja jos mä en saa tätä toimimaan, niin ei teidän operaattorikaan musta mitään hyödy."

Esimerkeistä ymmärrämme varmasti kaikki sen, että nainen saa loistavaa palvelua miesten liikkeissä, kunhan heti kättelyssä myöntää olevansa tyhmä ja blondi. Ulkonäkö on ehdoton plussa. Naisille vinkki, jos et ole tyhmä, esitä sellaista. Täydestä menee.

Julkisen puolen asiakkaana olen taas toisenlainen. Kerrassaan hirveä. Päivähoitopaikkojen järjestyminen viimeksi oli melkoinen temppu. Vaihdoin kaupunkia nopealla aikataululla ja hoitopaikat tarvittiin heti (viiden viikon varoitusajalla). Kaupunki sanoi, ettei onnistu. "Loistavaa! Sittenhän mä voin irtisanoutua töistä ja olla neljän lapsen yksinhuoltajana kotona teidän sossun tuilla, eikö?" Meni viikko, ja meillä oli hoitopaikat.

Kumma se kiire

Mennessä, tullessa ja ollessa pohtii aina sitä samaa, mistä puhuttiin nuorten aikuisten illassa vuosia sitten. On se kumma se kiire. Kotona kaupungissa on kaikki menot sovittava kalenteri kourassa. Yksittäinen kahvittelukaan ei järjesty "nyt", vaan on aina "oota, mä katon kalenterista". Näin silloinkin, kun juuri nyt olisi se tyhjä hetki, johon sopisi hyvin. On rutiinit, on arki, on sitä ja tätä sovittua pakollista ja "pakollista".

Sitten tulee loma, pakataan porukkaa satunnainen määrä autoon ja ajetaan maalle, mennään kiirerajan taakse. Paino tippuu hartioilta, on vain puita ja peltoja, sähkölinjoja ja kuoppaisia teitä. On pimeää.

Joskus sitä itsekin asui maalla. Oli samat rutiinit, sama arki, kaikki pakolliset ja "pakolliset". Muttei ollut mikään kiire, ei tarvinnut kalenterista katsoa, kun kahvittelun tiesi muutenkin sopivan niin tänään, huomenna kuin ensi viikollakin.

Esikoisen muistoissa silloin paistoi aina aurinko ja kaikki olivat onnellisia. Sama aika ja sama paikka olivat minulle muuta. Aina pimeä, kylmä, satoi vettä... Eikä ollut edes niitä katuvaloja, jättiläiset kävelivät järven jäällä. Tyhjyys ahdisti enemmän kuin kiire nyt.

Käyn siellä mielelläni, mutten enää tahdo jäädä. En, ennen kuin aika kultaa muistot.

Marttyyrin kruunu

7.3.2008

Sinä päivänä satoi lunta.
Vaikka maa peittyi armahtavaan huntuun,
sieluni oli rikki revitty.
Hiutaleet vain kirvelivät avonaisissa haavoissani.
En voi nähdä kauneutta ympärilläni,
ellen saa tuskaani purettua.
Kerran toisensa jälkeen yhteiskunnan hampaissa.
Kellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa.
Niinpä.
Mistäpä löytäisin muulin kantamaan taakkani puolestani?
Polvet ruvella,
kerran toisensa jälkeen alistettuna,
ryömin maassa.
Kärsi, kärsi, saat kirkkaamaan kruunun.
Sitä odotellessa.
Toisten ongelmat lumi kuitenkin peitti.

Vaatehuolto prosessina

"Miks kenenkään muun ei koskaan tarvi tehdä täällä mitään?" Esikoinen kysyi minulta tuossa päivänä eräänä. Kysymystä seurasi pitkä hiljaisuus, kun laskin hitaasti sataan, etten suorastaan silmille räjähtäisi. Ja sitten kysyin, miten niin kenenkään muun ja mitään, että yksi, olenko minä ei kukaan ja kaksi, kyllä täällä muutkin lapset joutuvat tekemään, ihan ikänsä ja taitojensa mukaan.

Kolmen isoimman hommia ovat tiski (ja minä täytän altaat+huuhtelen astiat), altaallinen kerran tai kahdesti viikossa, roskien vienti hyvin satunnaisesti, omien pyykkien kuskaus pyykkikoriin (tai edes siihen suuntaan) ja puhtaiden vaatteiden vienti kaappiin ja omien huoneiden siivous. Ei pitäisi olla liikaa vaadittu. Lisäksi sitten satunnaisesti pitää auttaa ruuan laitossa tai siivouksessa yleensäkin... satunnaisesti on harvemmin kuin kerran viikossa.

Kerroin sitten tytölle, mitä äiti tekee joka ikinen päivä. Ja valitus loppui seinään. Se on operaatio vaatehuolto, ja kerron sen mielelläni teillekin, enkä suinkaan valittaakseni (koska satun hommasta jopa tykkäämään)...

Joka ikinen päivä tähän vaatehuoltoon menee vähintään kaksi tuntia työaikaa. Jos aikaa jonain päivänä ei käytä siihen, on seuraavien päivien homma vähintään kaksinkertainen. Prosessi kulkee näin:

1. Kerään epämääräisinä myttyinä lattialla lojuvat vaatteet ja kuskaan ne läjäksi kylppärin lattialle. Huutelen samalla esimerkiksi lasten jumppavaatteita... ne kun tuppaavat unohtumaan reppujen pohjalle.
2. Tyhjennän pyykkikorit samaan läjään ja lajittelen likapyykin taas uudestaan. Lapset ovat yrittäneet laittaa pyykkinsä oikeaan paikkaan siinä onnistumatta ja edellisen päivän lajittelu on siksi taas sekaisin.
3. Tungen koneen täyteen aloittaen joko suurimmasta tai kiireisimmästä kasasta. Loput pyykit yritän sulloa koreihin. Ne eivät mahdu.

(Kaksi pyykkikoria, toinen kuuskymppiselle ja toinen nelikymppiselle, lisäksi ikean sinisiä kasseja tarpeen mukaan, nyt niitä on vissiin kolme, ja sittenkään ei sovi...)

4. Tyhjennän rummun nukkasihdin ja kippaan sieltä vedet viemäriin. Kerään kuivat pyykit naruilta, kääntelen samalla märät. Viikkaan puhtaat jokaiselle omaan kasaan, vien vauvan ja taaperon kasat, pähkäilen liinavaatteita ja kiroan kolmikon kasoja, joita ei taaskaan ole haettu. Selvittelen pieneksi käyneet omiin paikkoihinsa odottamaan jatkokäsittelyä.
5. Pesukoneen lopettaessa siirrän pyykit rumpuun ja ripustan sinne sopimattomat. Täytän koneen valmiiksi odottamaan.
6. Rummun lopettaessa tyhjennän sen ja käynnistän koneen, viikkaan kuivat, ripustan kosteat...
Vaiheita 1-6 toistetaan X kertaa, kunnes kello on niin paljon, ettei koneita enää viitsi käynnistää.

Tämän lisäksi vaatehuolto pitää sisällään vaatekaappien siivousta (tehtävä vähintään kerran kuussa joka kaapille, jos jää tekemättä, ei kukaan löydä mitään), lakanoiden vaihtoa (vuorollaan jokainen sänky niin että vaihtoväliksi jää max pari viikkoa/sänky), kausivaatteiden etsimistä, sovittamista, pesua, varastointia, naulakkoon sullomista, kenkien selvittelyä, uusien hankkimista, vanhojen hävitystä, lastenvaatteista uuteen kokoon siirtymistä (kolmikko pari kertaa vuodessa sovittaa varastolaatikot, pienemmillä homma on viikottaista tai ainakin kuukausittaista...)

Ja voidaanhan tähän hommaan laskea mukaan kuravaatteiden jatkuvat huuhtelut, hukkuneiden hanskojen metsästys, reissukamojen pakkaamiset ja purkamiset, juhlavaatteiden käsittelyt aina hankinnasta hävitykseen...

Muistutin tyttöä vielä, että lisäksi äiti tiskaa, laittaa ruokaa, vahtii pieniä, auttaa läksyissä, käy kaupassa, maksaa laskuja, vie roskia, kerää lasten leluja... että voidaan me vaihtaa. Voin tulla viereen urputtamaan kuinka kukaan muu ei tee mitään ja esikoinen voi tehdä kaiken sen mitä minä nyt teen. Kumma kyllä, vaihto ei kelvannut.

"Haluun uuden emälän!"

Taapero oppii uutta koko ajan, ja kohta on varmaan pakko miettiä uutta nimitystä taaperolle. Kelpaisiko "täystuho"? Äsken se roikkui jääkaapin ovessa ja kiljui: "Haluun uuden emälän!"

Jaoin tuon tuntemukset täysin eilen. Mikälie aivopieru käynyt kalenteria täyttäessä, varmaan olin katsonut,että onpas kiva miehen vapaapäivä ja kiva päiväys sillä, sovinpa siihen kaiken.

Se oli niitä katastrofipäiviä. Aamulla ensin perheneuvolaan yhden kanssa ja sitten se yksi kouluun kymmeneksi ja viimeisen kanssa neuvolaan samalle kellon lyömälle... (arvata sopii, kiire tuli.) Viimeiselle syötettiin rota-rokote, totta kai, koska on kiva sellainen päivämäärä käyttää vatsakipuisen vauvan kanssa. Tietysti. (Uteliaille, mitat n. 60cm, ja n. 4900g)

Äkkiä vauvan kanssa kotiin, hakemaan eskari ja sitten kiikuttamaan murheenkryyni merkkiliikkeeseen. Pari valokuvaa naarmuista ja kolhuista, korjaukselle sovittiin aika. Eipäs ollutkaan ihan pikkuinen läpihuutojuttu tuo, kun maalipinta menee uusiksi. "Varaudu olemaan monta päivää ilman autoa." Voi kiitos. Meiltä on onneksi lähimpään kauppaankin vain reilu kilometri, ja meidän maidot painaa. Paljon.

Vielä esikoisen kuskaus kaverisynttäreille ja sitten oli hyvä.

Ristiäiskakku muuttui synttärikakuksi lautasella, lasi valkoviiniä, Teho-osasto, pitsaa uunissa... Taivaallista. Lisättynä viimeisen vatsan valituksella. Ensi vuonna paremmalla onnella ja parin vuoden päästä pyöreitä karkuun, ihan sama minne.

Mitä kuuluu?

Kaikkea sitä ehtiikin sattua ihan pienessä ajassa jättäen näin pienelle ihmiselle näytön ja näppiksen takaa vain mahdollisuuden ihmetellä, mistä aloittaa kertomisen.

Murheenkryyniksi kutsuttu kärrymme otti perjantaina osumaa parkkihallissa joltakin ihanalta valkoista autoa ajavalta kanssa eläjältämme. Yhteystietoja ei tietenkään tämä rakasta kärryäni vaurioittanut voinut jättää, joten oman vakuutuksen piikkiin menee tämä ja bonukset romahtaa. Kiitos kaunis. Positiivista lienee se, että omavastuu on "vain" 150€, ja lauantaina tehdystä vahinkoilmoituksesta oli toimintaohjeet iloisesti minua odottamassa jo tänä aamuna. Soitto vakuutusyhtiön suosittelemaan merkkiliikkeeseen ja huomenna lähtee murheenkryyni arvioitavaksi., että voidaan sopia korjausaikataulusta.

Lauantaina meillä oli siivouspäivä. Täällä oli vuoroin siistejä kohtia ja vuoroin taapero siisteissä kohdissa. Pikkuisen tuli samanlainen olo, kuin olisi hölmöläistyylillä peittoa jatkanut.

Sunnuntaina ei auttanut kuin soittaa äidille. "Apua, meillä on helvetti irti, ja vieraat tulee ihan kohta!" Niin. Sitä varten ne äidit ovat. Äiti tuli, ja laittoi ojennukseen sekä keittiön että lapset. Huh.

Vieraat tuli, pappi tuli, kummit tuli ja Viimeinen puettiin äitini vihkipuvusta tehtyyn kastemekkoon. Nimi on nyt julki. Esikoinen luki lasten evankeliumin ja eskari kuivasi Viimeisen tukan. Tutut lastenvirret Jumalan kämmenellä ja Ystävä sä lapsien veisattiin iloisesti tokaluokkalaisen pelatessaan kännykällään ja taaperon keikkuessa sylissäni.

Vain tämä kakku aiheutti mustasukkaisuuskohtauksen taaperossa. "Mun Baabapapa!" Loppu hyvin, kaikki hyvin siis.

Hukassa ollut piuha koneen ja puhelimen välille löytyi, joskin taaperoni tavannut nokialaiseni tarvitsi miehen tekemään taikatemppuja, että kuvat saatiin vihdoin koneelle ilman sähköpostin kautta kierrättämistä. Blondin kyvyt eivät vain riitä tähän tekniikan ihmemaahan.

Leikitsä mun kaa?

Lapset eivät enää osaa leikkiä kotia (IL12.10.12)

"Ennen lapsilla oli tarkka tietämys, mitä askareita kodissa kuului kenenkin tehdä", kertoo päiväkodin työntekijä ja jatkaa sitten: "Lapsia on jouduttu muun muassa opastamaan, että vauvanuken paikka ei ole uunissa."

Omat lapseni osaavat kyllä sujuvasti leikkiä kotia. Vauvanuken paikka on kyllä hyvinkin uunissa ja roolijako kaikkea muuta kuin perinteinen. Leikin tarpeisto on vähintäänkin vaihelevaa eikä mitenkään sidottu aikuisen käsitykseen oikeasta tavasta leikkiä. Siksipä meillä aikuinen ei leikkiin sekaannu. Tässä kotileikissä äiti menee töihin ja isä laittaa ruuan. Vauvanukke nukkuu uunissa ja koiranroolina on lastenvahdin pesti. Eikä silti kukaan lapsista laittaisi oikeaa vauvaa uuniin.

Ennen kodeissakin oli tiukat roolijaot. Kotileikissä isänrooli oli vähintäänkin tylsä, riitti kun loisti poissaolollaan, luki lehteä ja joi kahvia. Nyt roolit ovat sekoittuneet, minkä minä ainakin näen hyvänä.

Niin kauan, kun lapset leikkivät, en ole huolissani. Pelottavia sen sijaan ovat lelut, jotka leikkivät lapsen puolesta. Mielikuvitus kunniaan ja aikuiset pois leikkejä sotkemasta. Leikin sisältö kertoo vain maailmasta, jossa elämme. Jos lapsi "ei tiedä" mitä leikkilautasilla tehdään, herää lähinnä kysymys, eikö päiväkodissakaan enää lautasia käytetä... vai eikö aikuista kenties tahdottukaan mukaan määräämään, mitä milläkin tavaralla tehdään.

Kivat koulut

"Kouluissa yllättävän paljon väkivallantekoja" (IL 9.10.12), toteaa Päivi Räsänen. Minä jäin miettimään, mikä tässä on yllättävää, jos puhutaan lasten keskinäisistä suhteista. Yllättävää on aikuisiin kohdistuva väkivalta ihan tavallisissa kouluissa. Yllättävää on se, kuinka sidottuja ovat opettajien ja rehtoreiden kädet. Yllättävää on lasten vanhempien asenne.

Mietitäänpä hetki, mitä tapahtuisi, jos kolmikymppinen toimistotyöntekijä aina aamulla töihin tullessaan toteaisi hyvän huomenen sijaan työkaverilleen: "V...tuakos mulkkaat, huora!" ja sen jälkeen löisi väliin tulleelta lähiesimieheltään silmän mustaksi. Niinpä. Taitaisi tulla kenkää ja syyte pahoinpitelystä, näin alkajaisiksi. Olisi varmaan turha pyytää suosittelijaa seuraavaan työpaikkaan ja tuskinpa ryntäisi liiton lakimies ensimmäiseksi puolustamaan.

Entäpä, jos alakoululainen tekee saman? Tuleeko kenkää? Niinpä. Tuleeko vanhemmat puolustamaan? Niinpä.

Olen ollut lasteni puolesta selvittämässä pariakin episodia joitakin aikoja sitten. Ensimmäinen päättyi siihen, että omani vaihtoivat kaupunkia ja koulua. Terroristi oli silloin eskari, ja koko alakoulu (eskarit-6 lk) oli polvillaan terroristin edessä. Terroristin vanhemmat nostivat kädet pystyyn: "Saat karkkia eskarin jälkeen, jos et lyö ketään." Opettaja nosti kädet pystyyn: "Homma on hallinnassa." Rehtori nosti kädet pystyyn: "Kaikki voitava on tehty. Ei voida erottaa." Poliisi nosti kädet pystyyn: "Täyttää pahoinpitelyn tunnusmerkit, muttei kuulu meille, koska tekijä on 6v." Ja lastensuojelu nosti kädet pystyyn: "Kaikki voitava on tehty ja terapiat järjestetty."

Minä vain toivon, että muut koulun oppilaat ymmärsivät liittoutua ja antaa sakinhivutusta, koska aikuiset ovat kädettömiä. Vaikka näin ei tietysti saa sanoa.

Toisessa tapauksessa tokaluokkalaiset kävivät uhkailemassa LVT:tä puukolla ekaluokan toisena päivänä koulumatkalla. Koulu ilmoitti, ettei kuulu heille, koska tapahtui koulumatkalla. Uhkailijoiden nimiä en ikinä saanut tietooni, eikä heidän vanhemmiltaan koskaan kuulunut yhteydenottoa. Todettakoon nyt vain, että koulun vakuutus kattaa koulumatkat, jolloin matkat tapahtumineen kuuluvat kyllä koululle.

En kannata kouluihin metallinpaljastimia. Sen sijaan ehdotan nollatoleranssia väkivallalle ja sillä uhkailulle. Sanktioina varoitus, määräaikainen erotus, pysyvä erotus, lastensuojeluilmoitus ja rikosilmoitus. Jos valvovat silmät ei riitä, hankitaan valvontakamerat. Lopetetaan KIVAt koulut ja sovitellaan vain haukkumiset ja ulkopuolelle jättämiset. Fyysinen väkivalta on aina rikos ja koulujenkin on sitouduttava noudattamaan lakia. Väkivallan uhan alla ei ole turvallinen oppimisympäristö.

Rakkaat aikuiset, meidän lapset eivät ole enkeleitä. Jos joku nyt ajatteli, ettei meidän lapset ikinä, niin suosittelen uutta ajatuskulkua.

muoks. 14.10.12, Helsigin Sanomien sivuilla artikkeli aiheesta Psyykkisesti sairaat lapset vievät koulurauhan useissa luokissa (HS 14.10.12)

Helistin puhelimeen?

Mitä ilmeisimmin joulu on täällä aivan hetkenä minä hyvänsä, sillä lelukuvastot tukkivat taas postilaatikon, ja niistä (siis kuvastoista, ei postilaatikoista) käydään täällä armotonta taistelua lasten tehdessä toivelistojaan joulupukille. Tänäkin vuonna voimme postittaa kuvastot suoraan eteenpäin, meille kaikki nämä kiitos.

Minullakin on oma lukuvuoro. Komeileehan kuvastoissa nimeni, ja sillä niihin saa itselleen oikeuden. Ja minähän myös luen ne. Ja joskus jopa löydän jotain, mitä tahtoisin itse... jos olisin pienempi siis. Nyt tahdon tietysti lapsille, että pääsisin itse leikkimään lasten mentyä nukkumaan.

Tämän vuoden villitys näyttää olevan erilaiset kotelot ja lisähärpäkkeet iPhonelle ja iPadille. Nyt saadaan laitteet sopimaan vauvallekin, jee, aina olenkin halunnut liittää helistimen puhelimeeni ja antaa koko komeuden lapselle järsittäväksi! Tai no... ehken sittenkään.

Lohduttaudun sillä, että meillä ei ole mitään i-laitteita, tietääkseni. Ja taas nokialaisista olen jo oppirahat maksanut, ja täten todistanut, etteivät ne sovellu leluiksi. Nykyisestä puhelimestani on taapero syönyt jo kaksi näppäintä, ja yhden edellisistä tuhosi esikoinen vauva-aikanaan imeskelemällä sitä. Nokialaiset eivät kestä vauvan kuolaa. Onko joku tutkinut, kestääkö nämä i-vekottimet?

*muoks. Myös iltalehden verkkosivuilta löytyy nyt artikkeli aiheesta iPad vauvan käyttöön (IL 11.10.12)

Korttipeli elämästä

Meidän perheellä riittää terapioita ja terapeutteja vaikka kuinka, on jokaiselle jotakin. Ja jos juuri ei ole, kohta on varmasti. Vuosien saatossa olemme mm. käyneet toimintaterapiassa, koska LVT ei osunut kaveriin kivellä, vaikka kuinka yritti. (Kaveri sen sijaan osui, ja LVT tuli päiväkodista kotiin silmä mustana...)

Tänään istuin yhden (tai oikeastaan kahden, koska Viimeinen oli mukana kopassaan nukkumassa) lapsen kanssa perheneuvolassa tutkimassa erilaisia kortteja. Säännöt olivat selvät. Psykologi sanoo, millä perusteella kortteja valitaan ja kuinka monta. Ja sitten valitaan kortit ohjeiden mukaan ja selitetään ne toiselle.

Ensiksi piti valita korteista kolme itselleen tärkeää asiaa. Omista korteistani löytyivät rakkaus, uni ja fyysinen koskemattomuus. Juu, lukijoiden niskavillat nousi pystyyn. Selitetään siis viimeinen. Fyysisellä koskemattomuudella tarkoitin väkivallan nollatoleranssia. Ei lyöntejä tai potkuja, ei puremista, kuristamista... ei mitään. Tässä merkityksessä se on nyt tärkeä.

Rakkaus puolestaan on se pohja, jolle rakennan. Olipa kyseessä sitten rakkaus lapsiin tai mieheen, se on kuitenkin liima jolla näitä palasia sidotaan yhteen ja jolla toivottavasti osa haavoistakin saadaan umpeen. Niin ja ilman unta olen kerrassaan kamala ihminen. (Lapsi tuumasi poliittisesti korrektisti: "Äiti on väsyneenä vähän ärtynyt.")

Sitten piti valita pari korttia, joita toivoisi toiselle lisää. Minulle valituista korteista löytyi uni (yllätys, äiti on ollut "vähän ärtynyt" viime aikoina) ja korttipari huolenpito - muut aikuiset. "Että jos joku muu aikuinen välillä pitäisi huolta, ettei äitin tarvi tehdä kaikkea." Kuinka teki mieli sanoa, että enemmänhän musta ja meistä nyt pidetään huolta kuin koskaan aiemmin. Että nykyään mäkin saan mennä ja tulla ilman suurta selitysvelvollisuutta. Että nykyään mullakin saa olla kavereita ja ihan omaa tekemistä.

Viimeisenä piti valita kortti, jota toivoisi toiselle vähemmän. Vaikken muita lapsen kortteja paljastakaan, tämän kerron. Jos jotain toivoisin lapsilleni vähemmän, niin surua. Elämään toki kuuluu ylä- ja alamäkiä; vuoria, laaksoja, kukkuloita ja syviä rotkoja... mutta toivoisin silti ilon voittavan surun.

Minulle valitussa kortissa oli perhe. Mahtaa äidin osa näyttää melkoiselle työleirille.

Koneet vaihtoon

Seuraa vuosituhannen paras vinkki taaperoiden kanssa tuskaileville: vaihtakaa vanha päältä täytettävä pesukoneenne edestä täytettävään. Taapero istuu tuijottamassa pyykkiä tunnista toiseen ja pysyy paremmin paikallaan kuin television edessä koskaan!

Ikuisuuden vanha päältä täytettäväni siis lähti eilen ja joka paikassa pyörivät kuivaustelineet voi taitella kasaan ja jemmaan tänään. Pesutorni on kotiutunut! Kiitos siitä =) Postin "pojat" nappasivat vanhan koneen yläkerrasta syliinsä ja kantoivat pois ilman yhtään ärräpäätä, uudet laitteet jättivät eteiseen eli alas. "Kevyitä koneita", tuumasivat lähtiessään.

Noo... säästän teidät kertomukselta siitä, kuinka vanha kone vuosi sitten saatiin yläkertaan. Todettakoon, että siitä selvisi hengissä (joskaan ei ehjinä) konetta raahanneet, ja seinän reiästäkään ei ihan näe naapuriin. Uusien laitteiden kanto aiheutti lähinnä painokelvotonta melusaastetta, asennuksesta puhumattakaan. Ja laastari on loppu...

Illalla istuin ohjekirja kädessä tornin edessä kylpyhuoneen lattialla ja yritin ottaa selvää siitä, mikä nappula tekee mitäkin. Päädyin myös inttämään koneelle, ettei se voi pestä kuuskymppistä pyykkiä neljää tuntia (tai oikeastaan neljää ja puolta, koska atoopikko ja viimeinen tuovat omat vaatimuksensa). Näytössä luki silti sinnikkäästi: H 4.29. Koska ajatimen käytön opettelu illalla on yksinkertaisesti liikaa, päädyin pesemään pyykkiä vasta tänään. Koko päivän. Jatkossa saa pitkät ohjelmat pyöriä yöllä, voihan koneen ajastaa niin, että linkoaa vasta aamulla.

Kertynyttä pyykkivuorta tuijottaessa iskee silti epätoivo ja ikävä pesupalvelua.

"Kuka toi on?"

Lukiossa uskonnon opettaja kertoi meille tarinaa diplomi-insinööristä, jota vaimo oli pyytänyt rakentamaan kehikon marjapensaan ympärille tueksi. Diplomi-insinööri suunnitteli kehikkoa hartaasti ja huolella ja ryhtyi sitten tuumasta toimeen, keskittyen täysin kehikkoon, sen ulkonäköön ja rakentamiseen. Vaimo ihmetteli valmista työtä, että onhan se hieno, mutta... vähän matala tarkoitustaan ajamaan. Keskittyessään työhön täysin, oli päässyt mieheltä unohtumaan työn tarkoitus.

Pitkään oli vaikea uskoa, että tällaisia miehiä oikeasti voisi olla olemassa... Mutta katseltuani tässä nyt tovin tokaluokkalaiseni touhuja, en ihmettele enää yhtään. Keskittyminen on täydellistä eikä päähän mahdu kuin yksi asia kerrallaan. Parhaimmillaan saamme nähdä täällä mitä ihmeellisimpiä legorakennelmia, junaratoja, palikkakaupunkeja ja kuulla suunnitelmia, jotka tarvitsisivat insinöörin tullakseen ymmärretyiksi.

Tällä kolikolla on kääntöpuolensa. Joka kerta touhuistaan havahtuessaan poika näyttää yhtä hämmentyneeltä. Ihan kuin pohtisi, ketä nuo muut täällä oikein ovat. Vielä tuo tytöt näyttää muistavan, mutta joka kerran vauvan nähdessään näyttää ihmettelevän, että onko meillä tuollainenkin... Ja kun tuo poika eilen katseli nukkuvaa taaperoa ja kysyi sitten minulta ihan tosissaan: "Äiti, kuka toi on?", en enää tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Herätys rakkaani tähän päivään ja maailmaan, täällä tapahtuu paljon kaikkea jännää, mikä jää huomaamatta, jos ei näe kerrallaan kuin yhden ainoan asian.