Lauma on taas turvallisesti saman katon alla eikä taaperon riemulla ole rajoja. Eilen haimme kolmikon kotiin, ja sen voi kyllä väittää kuuluvan niihin unohtumattomiin hetkiin.
Kaksi minuuttia ennen junan oletettua saapumisaikaa kaarsimme aseman parkkiin. Hups. Oltiin vähän turhan likellä viereistä autoa, eikä taaperoa meinannut saada istuimestaan pois. Ja hups, vähän turhan edessäkin oltiin, konepelti ei mahtunut ruutuun. Ei voinut minkään, laiturille äkkiä isoja vastaan.
Siinä me seistiin, minä, mies ja taapero. Taapero miehen kädessä kiinni. "Äiti kato juna! Kato, kato juna!" Sieltä se tuli tosiaan, VR:lle poikkeukselliseen tyyliin ihan aikataulussaan. "Joo, on juna, mennään vähän eteenpäin, kun on niin lyhyt juna."
Viimeisten ovien takana näkyi isot. Taapero alkoi kiljua, riistäytyi irti miehen kädestä ja säntäsi ovea kohti. Nyt meitä jo tuijotti koko laiturillinen ihmisiä. Ovet aukesi ja isot hyppäsivät kyydistä. "Äitiiii! Äiti!" Huh, hyvä, etteivät kaataneet mua. Roikkuivat ja halasivat vuoroin minua vuoroin taaperoa. Kiljuivat kaikki kilpaa. Ja takuuvarmasti jokainen asemalla ollut kuuli ja katsoi. Oli kuulemma ollut ihan hirveä ikävä.
"Ihan kiva reissu meillä oli kaikesta huolimatta", kertoi lapsia kaksi viikkoa hoitanut mummo. Aina voi jäädä miettimään, mitä se kaikesta huolimatta tosiasiassa tarkoittaa... Toisaalta, lapset sinne pyydettiin (eikä estelyitä kuunneltu) ja reissua oli odotettu pitkään ja hartaasti. Ja mekin selvisimme hengissä tylsistyneestä taaperosta. Nyt on taas asiat paikoillaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti