Miksi joidenkin puolesta on niin helppo olla onnellinen ja toisten onni taas aiheuttaa väistämättä kateuden pistoksen?
Kun pikkusiskoni kertoi olevansa raskaana ja suunnitteli omia häitään, en olisi voinut olla onnellisempi hänen onnestaan. (Huolimatta siitä, että oma elämäni hajosi samaan aikaan ihan kokonaan.) Mikä erotti tuon onnen tämän kertaisesta?
Voisinko minä edes tunnustaa olevani kateellinen? Minä?! Ja mitä kateus edes on? En missään tapauksessa tahtoisi olla kateuteni kohde, En vaihtaisi hänen kanssaan miestä tai lapsia, en haluaisi hänen kotiaan (vaikka se on paljon siistimpi kuin omani), enkä hänen historiaansa. Mikä siis mättää? Jos hänen onnensa ei kerran mitenkään ole pois minulta, niin miksi vaivautua olemaan kateellinen? Hmm.
Huolimatta siitä, että minulla on monta lasta, ei sisaruskateus ole omaa perhettäni liiemmin kiusannut. Lapset tuntuvat tietävän, että jokainen saa vuorollaan (oli kyse sitten kauan toivotusta tavarasta tai ihan vain ajasta ja huomiosta). Toisaalta silloin, kun minä ja sisarukseni olimme pieniä piti jäätelökin jakaa viivottimella riitojen välttämiseksi ja toisten saamisia vahdittiin tarkkaan. "Miksi mä en saanut suklaakalenteria, vaikka toiset sai?" ("Koska sä oot 17, ja toiset paljon pienempiä.") Se oli jatkuvaa taistelua paitsi tavarasta, myös ajasta ja huomiosta, vanhempien suosiosta.
Ehkä tässä on nyt kyse siitä. Ei kateudesta toisen onnea kohtaan, vaan huomiosta. Minäkin halusin ja tarvitsin, mutten saanut. Vaikka olosuhteetkin ovat juuri niin erilaiset kuin pikkusiskojen saadessa kalenterit (joiden suklaa muuten on pahaa, ja oli jo silloin mielestäni).
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti