Se alkaa sunnuntai-aamuna jo ennen seitsemää ja toistuu noin kymmenen sekunnin välein aina toivottuun tulokseen (tai nukahtamiseen) saakka. Niinpä mentiin ulos, ei tosin ennen seitsemää vaan vasta yhden aikaan, otettiin mukaan kaikki lapset ja koira, kaksi polkupyörää, kypärät... ja rattaat. "Eiii!! Mennään ulos! Eiii!" Huoh. Itkupotkuraivarit, pari puremajälkeä ja naarmuja, jotta ulos-vinkuja saatiin rattaisiin.
Kävelytiellä isojen piti taluttaa pyöriään, suunnattiin koulun pihaan. Miten vaikea niitä pyöriä onkaan taluttaa peräkanaa, aina jompikumpi yritti joko työntää pyöränsä edelle menevän tai koiran päälle. Suojatiellä ei tietenkään voinut varoa autoja. (Kiitos sille kärsivälliselle pakettiauton kuljettajalle, joka ymmärsi ettei isoillakaan lapsilla ole järkeä päässään tuon taivaallista)
Pienet pääsi koulun pihassa kiipeilemään ja keikkumaan, tutkimaan kiviä metiköstä ja testaamaan niin kyykyssä kävelyä kuin korkealta hyppäämistä. Ekaluokkalainen sai oman pyöränsä (lähes) pysymään pystyssä ilman apupyöriä, eli kaatui vain kääntyessään (eli koko ajan) ja isoinkin sai pyöränsä vihdoin (lähes) hallintaan, eli onnistui lähtemään liikkeelle ja pysähtymään kaatumatta (eikä yrittänyt ajaa pienimmän yli kuin kerran ja törmätä toiseen pyöräilijään noin kymmenen kertaa...). Koirakaan ei haukkunut paljoa. Vain sen verran, että koko kaupunki varmasti kuuli, ja vähän vielä lisäksi, että naapurikaupungeissakin tiedetään.
Heti kotioven sulkeuduttua se alkoi uudelleen. "Mennään ulos! Minä menen ulos!" Onneksi, onneksi alkoi sataa vettä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti