Nyt on menossa jo neljäs vuosi, kun meillä painitaan saman keväisen (ja syksyisen) ongelman kanssa. Valitus alkaa keväällä, kun koulun pihalla kaivetaan hyppynarut esiin, ja päättyy syksyllä, kun säät huononevat eikä sääntöleikit enää siksi onnistu. "Kukaan ei leiki mun kaa!" Enää en tiedä, mitä voisin tehdä.
Esikoisen eskarin keväänä reagoin toki moiseen valitukseen kiusaamisesta heti, mutta fiksuna kävin vakoilemassa koulun pihassa, mitä siellä oikein tapahtuu. Tyttö pääsi kyllä mukaan toisten leikkiin, mutta kömpelönä lapsena kompuroi narujen kanssa ja suuttui sitten toisille, kun joutui aina pyörittämään narua kunnes taas joku muu kompuroi. Narut lensivät pitkin pihaa, tyttö itki ja raivosi. "Ne muuttaa sääntöjä koko ajan!"
Ja sama toistuu ja jatkuu edelleen, vaikka menossa on jo kolmannen luokan kevät. Jos joku kehtaakin huomauttaa tytön rikkoneen sääntöjä tai tehneen virheen, lähtee tyttö heti raivoten leikistä. "Ne muuttaa sääntöjä koko ajan!" Ei rakkaani, ei ne muuta, sä et vaan osaa. Mutta sitähän en voi sanoa. Muutama tuollainen episodi ja valitus jatkuu "Kukaan ei leiki mun kaa!" Rakkaani, minäkään en leikkisi kanssasi. Mutta sitäkään ei voi sanoa. Eikä voi sanoa, että katso peiliin, ei voi kysyä, että ottaisitko itsesi leikkiin mukaan. Pitäisi kehua ja kannustaa, mutta miten?!
Ei auta kertoa opettajalle, ja valitettavaa on se, että ihan oikeasti ymmärrän toisia lapsia. Miksi tyttö otettaisiin mukaan, jos hän vain käytöksellään pilaa toisten leikin? Kuka tahtoo leikkiä ilonpilaajan kanssa? Miksi tuolla täytyy olla isänsä temperamentti, miksi tuon täytyy olla se, joka on aina oikeassa? Ei se vain oikeassa elämässä mene niin.
Mitenkä sen lapselle kertoisi ymmärrettävästi, että koko elämä on yhtä sääntöleikkiä, ja ne säännöt sanelee aina joku muu. Se on vain kylmä fakta, ja mitä aiemmin sen oppii, sitä parempi.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti