Viimeisinä vuosina olen istunut kirkossa kuuntelemassa pappien puheita vihkiparille. Enää en muista, mitä pappi puhessaan meille sanoi kymmenen vuotta sitten (vaikkakin melko hyvin on muistissa helmikuinen papin puhe tahdosta rakastaa kamalan ihanassa lapsiperheen arjessa).
Serkkuni vihittiin suunnilleen neljä vuotta sitten, ja se puhe silloin osui ja upposi. Ei siinä alttarilla kysytä "Lupaatko rakastaa?" vaan "Tahdotko rakastaa?". Ja tänään teiniporukkamme uskomattomin pari vastasi samaan kysymykseen "Tahdon." En voinut olla miettimättä omaa rakkauttani. Kaiken se kestää ja kaiken se kärsii, yhä edelleen ja toisaalta uudestaan. Toisaalta on niitä hetkiä, jolloin en todellakaan rakasta, jolloin minustakin löytyy se katkera, nalkuttava ämmä. Mutta juuri ne on niitä hetkiä, jolloin tahto rakastaa ja olla rakastettu on suurimmillaan. Ne hetket, jolloin sitä vähiten ansaitsee, silloin sitä tahtoa kysytään.
Tänään työnsin kolme muksuista isänsä viereen Tuomiokirkon penkkiin ja jäin itse auttamaan yhden omani ja morsiusparin kahden lapsen kanssa. Kun lapset lähtivät kävelemään kirkon käytävää morsiammen perässä, jäin minä istumaan ihan oven viereen. "Muistakaa huomioida toisianne myös niinä arkisina päivinä, jolloin mikään ei suju, ja lapset on kiukkuisia. Silloin sitä tahtoa kysytään eniten." Parempaa neuvoa ei tuoreelle avioparille voi antaa. Koko tulevaisuus on tahdon varassa, ja tuskin kukaan voi toivoa heille mitään parempaa tai kalliimpaa kuin tahdon rakastaa myrskyn silmässäkin.
Niinpä te rakkaat, joista en olisi ikinä uskonut: Ei onnea valitsemallenne tielle, vaan Tahtokaa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti