Arjen logistiikkaa osa 1, Äititaksi

Suunnatonta tuskaa tuotti aikanaan käsite "Logistiikka". Se ei meinannut aueta, ei sitten millään. Ei vaikka opettaja selitti sadatta kertaa just in timesta, tavara-, raha- ja ihmisvirran hallinnasta. Kun sitten vihdoin ymmärsin, ihmettelin, miksei opettaja voinut sanoa sitä suoraan. Ihan arkiesimerkillä. Logistiikka on esimerkiksi sitä, kuinka järjestät viisi ihmistä neljään eri osoitteeseen yhdellä autolla, kun kaikkien pitää olla paikalla ennen aamukahdeksaa, mutta kukaan ei saa olla liian paljon etuajassa.

Vaikka tuo aika on ollutta ja mennyttä, on silloin saadut opit jääneet takaraivoon. Toukokuussa Murheenkryynini toimi Äititaksina (joku kaunis päivä vielä hommaan tuohon kyltit, joissa lukee Äititaksi). Joskus aiemmin jo kerroin, että pikkukaupungin julkisen liikenteen pahin kilpailija on nimenomaa Äititaksi. Äititaksi noudattaa aikataulua tiukemmin kuin VR ikinä ja matkustajiakin on usein enemmän yhdessä tällaisessa kuin paikallisbussissa. Ja Äititaksi on taloudellisempi kuin tavan taksi. Tein toukokuussa sen, mihin en missään tapauksessa olisi pystynyt ilman opiskeluaikojen harjoitusta. Kerrankin meillä sujui kaikki Just In Time. Tai siis olisi sujunut.

Juuri, kun lukujärjestysten lukeminen ja niiden vaatimien kyytien yhdistäminen hoitokuljetuksiin alkoi tuntua yksinkertaiselta (Hei, eihän tää vaadi kuin paperia, kynän ja merkkaukset siitä, kuka menee mihinkin aikaan! Helppoa!) alkoi ensin sähköinen reissuvihkomme tiputella poikkeuspäiviä ja vielä poikkeuspäiville poikkeuksia (Miten niin sä meet puoleen yhdeksään? Koulu alkaa joko kasilta tai ysiltä! ja fillarikin vielä... huoh), eväsvaatimuksia, retkiä sinne tänne ja vielä jonnekin muualle aikatauluineen, jotka toki sitoivat Äititaksin, mutta eivät aikataulun esittänytä osapuolta jne. Ja kun syvään hengittämisen jälkeen päätät kokonaisen kuun sijaan katsoa kyydit päivän kerrallaan, alkaa lapset tehdä omia säätöjään. Milloin kukakin koulun jälkeen kaverilleen tai kaveri samassa kyydissä meille (ja toki kotiin), pahimmillaan Äititaksi seisoi koulun pihassa tyhjillään, kun kaikki kyyditettävät katosivat omiin menoihinsa.

Kiitän onneani siitä, että toukokuu on nyt takana. Opin tässä kuussa sen, että jos nuo lapset olisivat kaupungin kustantaman koulukyydin varassa, ne myöhästyisi kyydistä joka kerran. Ja Äititaksin pitäisi silti ajaa.

Jos joku kyselee, millainen on tämä Murheenkryynini, niin tämä on Rellun Grand Scenic, seitsenpaikkainen tilaihme, muuntuu kaksipaikkaisesta portaattomasti seitsenpaikkaiseen. Onhan se meille jo vähän pieni. Lottovoittoa odotellessa.