Askel vasemmalle

Tykästyin politiikkaan jo joskus teini-iässä, mutta mikään puolue ei tullut noutamaan kotiovelta mukaan toimintaansa. Kaveriporukalla kuitenkin vuosikaudet parannettiin maailmaa; on laitettu koko demokratia uusiksi, manailtu opiskelijoiden kehnoa asemaa, ja ennen kaikkea pohdittu, mitä olisi tehty, jos meidän olisi ollut valtaa, niin kuin oli mieli.

Joskus kolmannen lapsen kohdalla aloin jo tosissani seuraamaan, mitä siellä mäellä oikein tapahtuu ja etsimään sitä omaa puoluettani. En osannut päättää. Olisi pitänyt liittyä demareihin, koska silloinen anoppi tai kokoomukseen, koska ajatusmaailma oli kovin tuttu. Keskusta nyt vaan jäi vähän keskelle, eikä edes oma hehtaarin metsätilkku tuonut sitä lähemmäs.

Harkitsin kokoomusta kovasti joissakin vaaleissa joskus, kun ne niin kovasti ja hienosti nosti terveydenhuollon ja erityisesti vanhukset keskiöön vaaliteemoissaan. Olen oppinut jo jotain. Vaalilupaukset on vähän niin kuin, no, miten sen nyt sanoisi, mainontaa. Puhutaan sitä, minkä yleisö tahtoo kuulla.

Harkitsin jonkun kunnan asukasillan jälkeen jo tosissani demareita. Mä kun lupasin itselleni, että se puolue käy, mikä mut varta vasten mukaan hakee ja kädestä pitäen vie. Ne lupasi kädestä pitäen viedä, ensin kahville ja sitten puolueen toimintaan mukaan. Join sovitun kahvin yksin, ja totesin, että jonnekin muualle siis.

Otin viime syksynä ison loikan vasemmalle. Yllätin sillä aika monet (enkä kyllä mitenkään vähiten itseäni), mutta niskaan tullut kivisade on loppupeleissä jäänyt aika harmittomaksi ropinaksi. Joku on jopa ihan innostunut, toiset vielä penäävät syitä.

Mä en ole koskaan keskellä. Oikealta löytyi vain suuria sanoja ja vasemman keskireunasta seinä, niin eipä noita suuntia oikein jäänyt. Kaikissa on jotain hyvää. Valitsin sen, jolla mulle tärkeän kokonaisuuden kannalta on pienimmät pahat ja joka oikeasti tahtoo pitää heikomman puolta. Sen, jonka teemoihin perheestä ja hyvinvoinnista voin uskoa, ilman että tarvitsee pelätä kaiken olevan vain kauniita sanoja.

Ja sitä paitsi. Kun mä kysyin paikallisessa fb:n politiikka ryhmässä, mihin puolueeseen suurperheen äiti liittyisi, jos se jossain mielenhäiriössä tahtoisi politiikkaan, sanoivat nämä ensimmäisenä, että tule tänne. Me viedään ihan kädestä pitäen, täällä on tilaa ja tänne mahtuu.

Ja ne on kädestä pitäen taluttaneet ja kiskoneet mut kaulaani myöten mukaan. Enkä mä valita. Joku olis voinut kertoa mulle jo aiemmin, että vasemmistoliitolla on ihan oikeasti fiksujakin juttuja. Annoin pikkusormen, ne ei varmasti tyydy koko käteen ;)

Kaiken tämän keskellä on suhteellisen mielenkiintoista, että mä olen taas oppinut olemaan hiljaa. Joudun ilmeisesti harjoittelemaan suun avaamista ja järkevien sanojen muodostamista, jos mieli on pärjätä tässä pelissä joskus tulevaisuudessa. Aika näyttää. Toistaiseksi olen mielelläni kuunteluoppilaana, kunnes taas löydän ne kadoksissa olevat poliittisen korrektiuden lahjat. Minne lie katosi mokomat, kun harjoittelin suoran puheen jaloa taitoa selviytymisen varmistamiseksi.