Tällä kertaa ainekirjoituksen aiheen pääsi valitsemaan Milla Mammalaiffii-blogista.
---
Voisin kertoa teille iltaretkestä talvisen kaupungin puistossa, yksi lapsi kantorinkassa ja muutama jalan tai pulkassa istuen, iltana jolloin kaikki muut olivat lumimyrskyn vuoksi jääneet kotiin.
Tai voisin kertoa siitä satiini-pitsi-mekosta, huntuineen kaikkineen ja riisisateesta, siitä päivästä ja kaikesta siitä, mikä jäi vain unelmaksi. Jätän kuitenkin mekon edelleen kellastumaan kaappiin, en avaa valokuva-albumia.
Minun valkoisella unelmallani on neljä jalkaa ja häntä.
Muistan kuin eilisen, miten toimme Jääkarhun kotiin. Meidän piti käydä vain katsomassa pentuja. Meidän piti vain tutustua rotuun. Meidän piti vain, ja silti sylissäni istui koko kotimatkan tärisevä ja pahoinvoiva valkoinen karvapallo.
Hovawarttimme ei ollut järin otettu tuliaisistamme. Ulkona oli jo pimeää, kun koirat esiteltiin toisilleen. Aika tovin sai käyttää vakuuttamalla Howavartille, ettei pieni ollut sille mikään uhka, eikä tosiaankaan paisti.
Erossa koirat laitettiin kahtia, Jääkarhu lähti mukaani. Se seisoo vankkumatta minun (tai lasten) ja potentiaalisen uhkan välissä. Se turvaa minuun yhtä varauksetta kohdassaan itselleen uutta ja arveluttavaa, niin kuin vaikkapa onkivavan vastaantulevalla vaeltajalla. Kukaan ei kurkista meidän vaunuihin, jos Jääkarhu on läsnä, eikä vieraat nosta lapsia syliin ennen kuin ovat koiran vakuuttaneet (tai minä olen vakuuttanut) hyvistä aikeistaan.
Jääkarhun perässä on menty paikkoihin, joihin en olisi ikinä muuten päässyt (niin kuin vaikka eksytty Repovedellä, kun se suunnisti nenällänsä ja me perässä...) ja sen turkkiin on itketty niin monet kerrat.
Vaikka olen kasvanut koirien keskellä, en edes tiennyt, että ihmisen ja koiran välille voi muodostua tällainen suhde, vankkumaton luottamus molemmin puolin. Tiedän Jääkarhuni rajat ja kunnioitan niitä, ja se on läsnä heti, kun sitä tarvitsen.
Television voi hyvällä omalla tunnolla sulkea, kun parempaa viihdettä meille järjestää Jääkarhu lumihangessa tai oman köytensä (tarvittaessa jopa häntänsä) kanssa.
Ison ja itsenäisen koiran kouluttaminen ei toki ollut helpoin homma, kun vielä miellyttämisen halukin uupuu. Pahempiakin luupäitä on kuitenkin tullut vastaan. Lopputulos palkitsee. Luotettavuudessa ei yksikään ihminen tätä päihitä, uskollisempaa ystävää ei löydy.
Meidät (tai ainakin minut) on vallannut paitsi lapinhulluus, polttava tarve päästä kauas pois, myös vauvakuume. Koiravauvakuume. Joku järki tässä kuitenkin on, mikä tahansa ei vain käy. Mutta toisen tällaisen, toisen tällaisen valkoisen unelman huolin koska vain.
Jälkilisäys:
Niinhän siinä kävi, että toinenkin näitä mielettömiä otuksia löysi meille. Kun on oman koirarotunsa löytänyt, ei siitä enää irti pääse.
Mä sitten tykkään näistä koirapostauksista, itse olen läpi murrosikäni ja nuoren aikuisuuteni mennyt Koiran kanssa ja en uskollisempaa ystävää olisi voinut toivoa. Siksi olen halunnut myös omille lapsilleni antaa mahdollisuuden elää koiran kanssa ja kyllä ne on sitä mahdollisuutta käyttäneetkin :D <3 Ja meillä kun on yhtenä koirana myös laumanvartijakoira niin tiedän mitä on tuo kouluttaminen jos ei koiralla ole miellyttämisen halua- nimimerkillä nakki nenän edessä heiluen mutta ei kiitos en ota tällä kertaa :D
VastaaPoistaS Kiva, että joku tykkää koirapostauksista :) Mä ostin aikanaan ensimmäisen koirani (saksanpaimenkoira) yhdellätoista markalla. Ikää oli 3v. (Äiti kyllä väittää edelleen, että se tuli meille sijoitukseen...) Siitä saakka meillä on aina ollut koira, joskus jopa monta.
PoistaJa toi kouluttaminen. Sitei vaan kerta kaikkiaan peruspalveluskoiran omistaja tajua, että nää ajattelee omilla aivoillaan. Jos se ei tahdo tulla luokse, se ei tule vaikka sille tarjoais kuuta taivaalta. Ja jos se tahtoo tehdä jotain, se tekee, vaikka ihminen kuinka kieltäis... Perus sakemanni sen sijaan menee HK:n sinisen perässä vaikka puuhun.
Juu ja bordercollie! Se tekee voltteja ja virkkaa parit matot ihan vaan ootellessaan seuraavaa pyyntöä jonka toteuttaa 😂 ;)
PoistaKaunis, valkoista ystävääsi kunnioittava kirjoitus! Täytyy myöntää, etten itse ole oikein koiraihminen (enkä sen puoleen mikään muukaan lemmikki-ihminen), joten oli todella kiva lukea näin välitön ja rakastava kirjoitus nelijalkaisesta perheenjäsenestänne!
VastaaPoistaKiva, että tykkäsit kirjoituksesta, sitä oli helppo kirjoittaa :)
PoistaMun täytyy myöntää, että mä itse pidän koirista niin paljon enemmän kuin ihmisistä. :D Joskin ymmärrän hyvin, että on myös niitä ihmisihmisiä :)