Raskaus ei ole sairaus

eikä synnyttänyt ole sairas. Että älkääpä äidit iniskö, niin sitä ennenkin kesken heinätöiden saunaan synnytettiin ja heti töitä jatkettiin.

Paitsi että. Silloin ennen äiti- ja lapsikuolleisuus oli jotain ihan muuta kuin nykyään. Kumma kun tuppaa unohtumaan.

Mun on pitkään tehnyt mieli kirjoittaa Esikoisen synnytyskertomus. Joku päivä mä sen vielä teen. En kuitenkaan tänään. Voidaan vastasynnyttäneen sairautta ja lapsivuodeaikaa pohtia toiste.

Tänään ottaa juuri otsikon verran päähän. Kerron itselleni niitä samoja tarinoita, joita kaikki muutkin mulle kertoisivat. Esikoisen kohdalta ajelin fillarilla ihan sujuvasti vielä kymmenen päivää yli lasketun ajan. Mä olin ihan elämäni kunnossa. Toisen kanssa luin ylioppilaskokeisiin, kävin koulussa vielä ns. äitiyslomallakin, tein ylioppilaskokeiden kielten kuullunymmärtämiset eikä raskautta huomannut muusta kuin ihmisten hössötyksestä. Hyvin pyyhki ja energiaa riitti, vaikka Esikoisella ei ollut ikää kuin puolitoista vuotta. Kolmannen kanssa sentään äitiysloman pidin, jäin koulusta pois, kun äitiyspäivärahat alkoivat juosta. Raskausajasta osa kului jonossa pienen (oikeasti aika ison ja kurjassa paikassa olleen) nesterakkulan, kystan, minkälie poistoon, mutta elämää se ei häirinnyt. Ihan terve fiilis.

Kolmas oli suunnilleen vuoden, kun alkoi hajota selkä ja nivelet. Turvotusta, tulehduksia, järkyttävää särkyä. Lääkkeet vei lähimuistin, saatoin olla vaippaa vaihtamassa, riisua ipanan ja ihmetellä tuntia myöhemmin, miksi ympäri taloa juoksee alaston pieni ihminen. Jos istuin lattialle, en päässyt siitä ylös. Suihkussa käymisestä tuli miltei mahdotonta, koska oli vain kylpyamme, jossa ei voinut seistä, ja jonne en korkeiden laitojen vuoksi ilman apua päässyt. Parissa vuodessa tilanne kuitenkin tasaantui, elämä helpotti, valmistuminen koputteli ovella, terveys kesti taas ja kas, neljäs päätti tulla.

Sanotaanpa nyt kaikki yhteen ääneen noiden kolmen raskauden vakaalla kokemuksella: "Raskaus ei ole sairaus!"

Seuraan verenpaineita kuudesti päivässä. Rääpäle päätti tehdä seurantaan omat merkintänsä.

Neljännen odotus alkoi heti järkyttävällä väsymyksellä ja pyörrytyksellä, jatkuen suunnilleen rv 12 eteenpäin liitoskivuilla, jotka veivät liikkumisen mahdollisuudet lähes kokonaan. Ja yläselkä hajosi uudelleen. Ihan alkuraskautta lukuunottamatta vietin koko odotusajan sohvalla ja sängyssä.

Viides odotus meni vähän helpommin. Selkäsärkyä ja nivelkipuja riitti, en ollut elämäni kunnossa, mutten varsinaisesti sairaskaan. Esikoisen ja Täystuhon synnytykset kummittelivat ja niiden traumoja hoidettiin pelkopolilla.

Viides oli hädin tuskin vuoden, kun selkä särkyi taas uudelleen. Puoli vuotta meni sairauslomilla ja sumussa, aloin odottaa kuudetta.

Verenpaineet heitteli, pyörryin työmatkalla junaan, selkä oli rikki, jokaista niveltä särki. Supisteli ihan alusta saakka. Viimeiset kolme kuukautta käytännössä makasin sohvalla, kun en kivuiltani muuhun pystynyt ja kuuntelin niitä ihania kommentteja siitä, kuinka raskaus ei ole sairaus. Se päätettiin jo silloin heti kuudennen odotuksen alkumetreillä, että tähän emme lähde enää ikinä uudelleen. Jokainen lääkäri piti ajatusta sterilisaatiosta loistavana. Ja jokainen lääkäri jätti lähetteen kirjoittamatta, koska sen kirjoittaminen oli aina jonkun muun tehtävä.

Olen tämän Seiskan odotuksen kironnut täälläkin monen monta kertaa. Ja vetänyt tähän saakka asenteella, etten anna odotuksen estää mua elämästä normaalia elämää noiden kuuden ihanan ipanan kanssa. Käytiin heti alkuunsa Repovedellä vaeltamassa, touhusin syksyn niin kotihommissa kuin kodin ulkopuolellakin. Olen pelkällä sisulla tehnyt sen, mitä tekisin normaalisti, koska raskaushan ei ole sairaus.

Yläselkä on rikki, eikä siihen sallitut lääkkeet auta. Lääkäreiden diagnoosit ovat olleet "rouva hyvä, selkää kuuluukin raskausaikana vähän särkeä"-tyyppisiä. Hb on painunut alle sadan ja rautaa syöty kaksin käsin, että edes hetken pysyisi hereillä. Verenpaineista saisi piirrettyä kerrassaan hurjan vuoristoradan, jos viitsisi. Sormet ei turvotuksen vuoksi enää taivu, sukkia ei voi pitää jalassa, eikä jalat mahdu jalkapöydän ja nilkan turvotuksen takia yksistäkään housunlahkeista läpi. Jokaista niveltä särkee. Öisin ei pahoinvoinnin takia pahemmin nukuta, koko raskauden aikana on ollut ruhtinaalliset viisi viikkoa keskiraskaudessa ilman tuota jatkuvaa yökötystä. Ja nyt viimeisimpänä kyykyssä oleminen lyö läpi kyyneleet silmiin nostattavan selkärankasäryn, ylimmästä nikamasta alimpaan ja alimmasta ylimpään sydämen sykkeen tahdissa, Sanotaan nyt vielä kerran, että raskaus ei ole sairaus.

Tänään mun piti mennä osastolle tankkaamaan rautaa, että saataisiin edes tuo hb nousemaan ylöspäin, että jos vaikka Esikoisen ja Täystuhon synnytysreissujen jälkiseuraamuksilta vältyttäisiin. Olin juuri astunut ulos ja sulkenut oven perässäni, kun kätilö soitti. Eipä tankatakaan, ovat lueskelleet viime viikkojen labroja ja lääkäreiden pohdintoja ja pohtineet siellä yhdessä vähän. Että vaikuttaisi siltä, että alhaisen hb:n syy on muu kuin raudan puute. Maanantaina otetaan paljon lisää labroja ja keskiviikkona ensi viikolla ehkä olisi jotain tuloksia. Enkä mä nyt enää tiedä, onko se raskaus syy kaikkeen vaiko voisiko olla, että raskaus on vain peittänyt sen jonkun muun.

Mun puolestani jokaisen, joka katsoo asiakseen kertoa, että raskaus ei ole sairaus omien oppikirjaraskauksiensa (tai peräti lapsettomana!) pohjalta, voi ripustaa hirteen.

Pikkupojat on passitettu viikoksi täyshoitoon, kotona on vain koululaiset. Laskettuun aikaan on vain karvan reilu viikko.