Unelmien terkkari

Sain kommentteihin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, mitä minä toivoisin äitiys- tai lastenneuvolan terveydenhoitajalta. Mielenkiintoisen kysymyksestä tekee se, että mun neuvolaurputuksia on täältä blogista saanut lukea ihan alusta saakka, ja mä yksinkertaisesti inhoan neuvolaa, olen inhonnut Esikoisen vauva-ajoista saakka. Kokemusta on kahdeksasta eri toimipisteestä ja varmaan kolmestakymmenestä terveydenhoitajasta neljäntoista vuoden ajalta. Joukkoon on toki mahtunut joitakin helmiä, mutta enimmäkseen paljon hukkaan heitettyä aikaa.

Mikä sitten tekee helmestä helmen?

Ihmissuhdetaidot nousevat neuvolatyössä ihan arvoon arvaamattomaan. Kysyisitkö vastasynnyttäneeltä: "Eihän se niin hirveää ollut, kyllähän te toisenkin teette?" Ainakaan luettuasi papereista virhetarjonnasta ja imukupeista? Tai tiedustelisitko nelikuisen vauvan äidiltä tämän perunankeittotaitoja? Järkytytkö ja kommentoitko järkytystäsi heti ääneen, jos sinulle kerrotaan viiden sisaruksen suhtautuvan uuteen vauvaan viidellä eri tavalla?

Helmien kanssa olen nauranut olevani oikeasti ihan tumpelo keittiössä, kertonut avoimesti synnytysten jättämistä traumoista, miettinyt saman perheenkin lasten erilaisuuksia. Siinä on sitten sivussa voitu pohtia, että milläkä juuri tämä lapsi saataisiin luopumaan potasta hattuna ja kuinka tuolta toiselta kitkettäisi rumat sanat pois.

Luotettavuus on tärkeää myös. Viisivuotisneuvolassa mulle lyötiin kouraan lomake, jossa kyseltiin lapselle viimeisen vuoden aikana sattuneita tapaturmia. Terveydenhoitaja oli ominluvin käynyt kaivamassa kaikki lapsen terveystiedot huomattavasti tuota vuotta pidemmältä ajalta ja päivitteli sitten mulle, että miten niin ei ole ollut tapaturmia, kun onhan täällä nämä lego nenässä-tapaukset. Että kyllä sekin on tapaturma. On joo, mutta viisivuotiaasta vuosi taaksepäin ei tee alle kolmivuotiasta.

Kiva olisi myös, jos voisi luottaa kirjausten menevän oikein ja oikealle lapselle. Jos ensimmäisen kerran törmäät siihen, että lapsellasi on suulakihalkio neuvolan kirjauksia tavaillessa, on jotain jo mennyt perustavanlaatuisesti pieleen. Etenkään, jos kyseisellä lapsella ei sellaista ole...

Joku käytännön käsitys pikkulasten toiminnasta helpottaa työtä kummasti. Osa lapsista on valmiita toimimaan vieraan ihmisen kanssa kahdestaan, osa ei. Jollain voi olla päällä ihan järkyttävä uhma ja toinen voi osata vedättää vierasta aikuista ihan kymmenen-nolla. Kaikki se on täysin normaalia. Jos näyttää, ettei lapsi ymmärrä pyyntöä tehdä jotain yhdellä tavalla, kannattaa muotoilla pyyntönsä uudelleen.

Lääkäri tiedusteli Täystuholta kipsikontrollin yhteydessä, että painaako kipsi, johon Täystuho luonnollisesti vastasi, että painaa se kyllä tosi paljon. Ilman äiti-tulkkia olisi varmasti päädytty kipsaamaan käsi uudelleen, lääkäri kun halusi tietää hiertääkö kipsi ja Täystuho puolestaan keskusteli sujuvasti kipsin painosta...

Ammattitaito killuu korkealla myös. Terveydenhoitaja, joka ei osaa käyttää vauvojen vaakaa tai pituusmittaa saati saa rokotetta pistettyä, ei herätä kummoista luottamusta. Jos täytyy tarkistaa kesken kaiken opasvihkosesta, mistä juuri tällä neuvolakerralla pitikään puhua, voi asiakas oikeastaan kävellä vastaanotolta ulos saman tien.

Onhan se niin, että kokemus opettaa, ja kokemuksen saa vain työn kautta. Mutta terveellä järjellä jokainen ymmärtää, ettei asiakkaan tehtävä ole opettaa terveydenhoitajalle välineiden käyttöä.

Ammattitaitoon voitanee laskea myös täsmällisen infon antaminen. Jos on jatkoa vaativia asioita, tarvitaan labroja, terapioita, moniammatillista tiimiä tai muuta mukavaa, täytyy osata varmistaa, että asiakas tietää, mitä tehdään ja miksi. Ja kiva olisi kuulla lopputuloskin...

Joskus kieltämättä mietin, olenko mä vain hankala. Ja sitten osuu taas kohdalle joku, joka katsoo asiakseen kertoa mulle, että pikkusisaruksen neuvolakäynnillä hiljaa paikoillaan pysymättömällä kaksivuotiaalla on varmasti adhd.