Voi Sims, minkä teit

Ja anonyymit-kommentoijat, että ottaa ihmistä päähän. Paljon ja kovasti.

Mä olen pelannut The Sims-sarjaa aina. (Eikö viisitoista vuotta yhden pelisarjan parissa ole aina?) Rakastuin silloin siihen aitoon ja alkuperäiseen, jonotin ja ennakkovarasin lisäosia niin, että Anttilan TopTenissä tunnettiin mut jo nimeltä.

Tuli lapset yksi ja kaksi, vuosi 2004 ja The Sims2. Voi mikä hahmonluonti, ihan mieletön! Ja ystävien hankkiminenkin kävi niin paljon helpommin, ei tarvinnut enää seistä postilaatikon vieressä päivystämässä, josko joku kulkisi ohi. Loin meidän koko kaveripiirin omaan naapurustoon ja pelasin meillä monta sukupolvea. Ihan mieletöntä.

The Sims3 ei koskaan yltänyt samaan kuin kakkonen. Ei kinä. Avoin naapurusto esti mua luomasta kavereitani sinne uudelleen, niin että olisin voinut mikrosäätää jokaisen elämää askel askeleelta. Aika kului kaikkialla, halusin tai en. Konekaan ei kestänyt. Vaikka latausajat itse naapurustosta puuttuivat, käynnistämiseen meni jo kohtuuton aika. Lisäosia ei montaa tullut hankittua, vaikka ne kakkoseenkin oli kaikki.

Viime syksynä kaikki muuttui. Arvaatte varmaan The Sims4. Mä olen rakastunut. Ei enää niitä raivostuttavia taaperoita (kiitos, nämä oikean elämän yksilöt riittää mulle). Ei enää käsittömättömän pitkää latausaikaa peliä käynnistettäessä (ennen ehdin ripustaa pyykin, täyttää koneen uudelleen, viedä roskat ja tehdä tiskillekin jotain). Yhteisötontille siirryttäessä en enää ehdi edes kahvia hakea kuppiin lisää. Ihan luksusta.

Mä oon luonut kaikki kaverini (tai no melkein, tai oikeastaan mä en enää tiedä kuka oikeasti on kenenkin kaveri vai onko kukaan, mutta siis ne samat tyypit kuin The Sims2-peliin aikanaan ja muutaman siihen lisäksi uutena), säätänyt pelin asetuksia ja nautin oikeasti siitä, kuinka realistiseksi nämä tyypit saa. Ai että mä tykkään, kun aina sama tyyppi soittaa ja bongaa kylään ihan joka paikkaan ja tuiskahtelee pienimmästäkin tai kuinka joku tyyppi on aina vain nenä koneessaan kiinni ja jonkun muun kämppä kiiltelee, kun se sitä hysteerisesti hinkkaa koko ajan. Ja kuinka mä itse luonnollisesti olen siellä suurperheen näännyttämä bisneshirmu, joka ei koskaan käy kellään kylässä saati sitten soittele, kun ei muista jaksa ehdi kerkee.

Kakkosesta mä aikanaan kirjoitin tarinaa ihan paperille kynällä. Tiedättehän, silleen perinteisesti? Nelosesta mun teki mieli aloittaa blogi. Teki vaan mieli, mutten aloittanut. Miksikö? En vaikka sillä olisi hetkessä enemmän lukijoita kuin tällä tulee olemaan ikinä. Ensinnäkin mä tahdon pitää jotain ihan itselläni (ähäkutti, lälläslää). Ja toisaalta, liki kolmen vuoden mankumisen jälkeen Esikoinen vihdoin sai luvan omalle blogille. Sen valvonnassa on mulle Sims-blogia riittävästi. (Sitä paitsi, mä tykkään edelleenkin vain kirjoittaa, en yhtään kuvata)

Sanokaa nyt te armaat, jos tuonne Esikoisen blogiin eksytte (ja sanokaa tässä, eikä siellä), olinko mä taas turhan ilkeä anonyymille kommentoijalle, joka siitä suuttui, kun kerroin, että myös kritiikin antaminen on taitolaji. Mä jo yritin olla asiallinen (vaikka keitti yli, kun mun pienen kimppuun kehtaa tuolleen hyökätä) ja yritin ottaa senkin huomioon, että tuo ano todennäköisesti on ihan lapsi itsekin. (Tai sit on jäänyt jotain oleellista oppimatta hältä). Linkki vie suoraan tähän murheenkryyni-tekstiin, niin ei tarvi teidän arpoa.