keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Suomalainen ei hymyile.

Sori, et mul ei nyt oo yhtään kivaa kuvaa. Meillä on nimittäin todettu, että koko taloudessa on tasan yksi laite, jolla voidaan olla in. Ja me ollaan kaikki nenä siinä laitteessa kiinni sitten. Vuorotellen kannetaan mukana.

Eilen illalla juoksin ihan yksin ulkona. Mä näin ketun ja halusin saada sen kiinni. En saanut kettua, mutta bongasin matkalta läjäpäin sydämiä ja unohdin, että oli kettu pyydystettävänä. Kävelin kotiinpäin jonkun teiniporukan perässä, ne jäi pihalle hengaamaan ja loivat lisää sydämiä, mä hiivin sisään takaovesta ja kuinka ollakaan, mun perässä sisään hiipi kissa. Se on kyllä tosi söpö ja me aiotaan pitää se.

Asematunnelissa täyty kyllä eilen väistellä rottia. Se ei ollut erityisen hauskaa, ja puluja on yhtäkkiä tullut kaupunkiin valtava määrä. Jonkun hämärästi karhua muistuttavan asian näin kurkistelevan aseman nurkan takaa. Kova tyyppi, kun uskaltaa näin liki ihmisasutusta.

Esikoinen on innostunut salilla käymisestä. Se yrittää treenata ihan tosissaan. Nyt tapellaan siitä, kuka saa lähteä lenkille, kun ennen taisteltiin siitä, vieläkö saa istua koneella.

Onhan tuolla liikenteessä viime aikoina näkynyt vähän kyseenalaisia juttuja. Yks pakettiauton kuljettaja meinas tässä meidän nurkilla ajaa puuta päin, kun tuijotti meitä niin kovasti, vaikka ihan kiltisti istuttiin nurmikolla kaukana autotiestä. Joku nuorisoporukka katsoi meitä vähän pitkään kans, mut mä luulen sen johtuneen siitä, että tuli niin kiire lähteä tarkistamaan, miks puskien lehdet heiluu, että unohdin kengät kotiin.

Oikeesti kummallisin, ja varmasti vaarallisin, mitä oon viime päivinä nähnyt, on hymy. Se on ollut melkein jokaisen kasvoilla. Ja se onneton tarttuu. Mitä sekin nyt on, että suomalaiset hymyilee, ei niin saa tehdä!

Että terve vaan, Pokemon Go, yksi tabletti, kahdeksan pelaajaa, ja puheenaihe, joka kerrankin kiinnostaa koko meidän perhettä. Se nyt vaan on niin ihanaa, kun on joku yhdistävä tekijä.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti