keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Paljonko painaa 100 000 kiloa höyheniä?

Kuluneiden päivien aikana mä olen jälleen kerran joutunut silmäilemään menneitä enemmän kuin oikeasti olisi väliksi. Päivisin on helppo nauraa vedet silmissä. Näin yösydännä on enää vain ne vedet silmissä.

Viiltää sanat syvempään
Ohi kiitää tunnit kuin itsestään
Pelko tarttuu äänees ja sanoihin
Se kaikki sattuu

Hesarin kolumni Älä tuomitse, jos toinen luhistuu höyhenenkevyeltä näyttävän taakan alle (HS, Elina Tanskanen, 4.5.15) jätti viimein sen tunteen, että kirjoittaen tätä on taas purettava. Joskus toki voisi olla hyvä idea kirjoitella vain omaan päiväkirjaan, muttamutta. Tästä blogista on ajan kuluessa tullut just se.

Viiltää totuus sydämeen
Se piirtää kuvamme uudelleen
Lehden selaan, sua tarkkailen
Pelin pelaat sä korttiin viimeiseen

Mä oon kaikkien näiden vuosien aikana saanut ihan käsittämättömän määrän neuvoja, joita noudattamalla mun elämästä tulis hyvä. Paha vaan, että neuvot ovat ristiriidassa keskenään tai vain murto-osatotuuden kuultua annettuja. Käyttökelvottomia.

Vaikka maailman ääriin mä vuokses sun matkasin
Tiellä kuolevan porteilla helvetin poikkesin
Ei tarvii todistaa mun mitään
Se toinen saa sut kyllä pitää
En katso taakseni
Mä elän itselleni

Viimeisten kuukausien aikana on tullut vastaan paljon, paljon huutelua siitä, kuinka taakse jätetyt asiat löytyvät edestä. Mä oon tutkinut peilikuvaa ja miettinyt, tekisinkö toisin, jos olisin samoissa tilanteissa uudelleen. Ensimmäistä kertaa ikinä en ole huutanut peilikuvalle: "Sun syy!" Ensimmäistä kertaa en myöskään ole odotellut toisten tekevän korjausliikkeitä. Enkä tehnyt niitä itse. Ensimmäistä kertaa en kaipaa lupaa olla minä.

Maahan löit mut polvilleen
Haavat tuskin arpeutuneet
Ylös nousen, niinhän mä aina teen
Suuntaan toiseen haluan ja huomiseen

Näiden muutamien päivien aikana olen pohtinut sitäkin, mitkä mun motiivit on olla mukana aivan kaikessa touhussa. Piilotanko kaiken touhun alle jotain? Ja sitäkin, saako olla loputtoman uupunut, saako sanoa, että mun on pakko saada nukkua, vaikka on ihmisiä, joilla olisi suurempi oikeutus sille, ihmisiä, joiden tilanteet on näennäisesti rankempia? Painaako satatuhatta kiloa höyheniä yhtä paljon kuin saman verran graniittia? Saako höyhenten kantaja uupua?

Vaikka maailman ääriin mä vuokses sun matkasin
Tiellä kuolevan porteilla helvetin poikkesin
Ei tarvii todistaa mun mitään
Se toinen saa sut kyllä pitää
En katso taakseni
Mä elän itselleni

Ja joo, mä löysin paljon taakse jättämääni edestäni ihan juuri. Koko vanhempainyhdistystoiminnan, jälleen kerran. Ikinä enää ei pitänyt sekaantua, ja hups, kun taas mennään...

Kai se on jokaisen ihmisen oikeus kaivata rinnalle kulkijaa, joka osaa vain olla hiljaa ja läsnä, pätemättä yhtään. Onnellisimmat meistä menevät naimisiin sellaisen löydettyään.

1 kommentti :

  1. tsemppiä <3 jokaisella on oma taakkansa,jota täytyy vaan koittaa jaksaa jotenkin kantaa...mutta toivottavasti myös ystäviä,joiden kanssa voisi tuota taakkaa joskus edes hiukan keventää <3

    VastaaPoista