Painajainen pääsiäisenä 2009

Katsoin maailmaa lasiseinän takaa. Seinän toisella puolella maailma näytti kovin houkuttelevalta. Ihmisiä valui aivan läheltä ohitseni, mutta kaikki olivat menossa jonnekin. Kukaan ei pysähtynyt. Kukaan ei huomannut, että minä näin kaiken.

Oma elämäni oli rajoitettua ja tiukkojen rutiinien säätelemää, yhtäaikaa turvallista ja turhauttavaa. Kaikki tapahtui ajallaan ilman, että pystyin vaikuttamaan mihinkään. Minun tarvitsi vain noudattaa annettuja ohjeita tunnollisesti ja täsmällisesti. Rutiinien täsmällisestä noudattamisesta kuulema palkittaisiin lopuksi.

Liimasin taas nenäni lasiseinään. Kaikki olivat kai menossa alkavan pääsiäisen viettoon. Kenkien korot kopisivat lattiaan. Ovet lukittaisiin ja hälytykset laitettaisiin päälle. Kuinka kaipasinkaan sitä vapautta, joka näiden seinien ulkopuolella odotti. Minä en pääsisi pois. Palkkio ehkä odottaisi lopuksi, mutta minut oli tuomittu omaan lasimaailmaani loppuelämäkseni. Tuomiooni tyytyen olin rakentanut itselleni näennäisesti mielekkään elämän annettuihin puitteisiin. Vuosien saatossa olin saanut vankilaani seurakseni miehen ja lapsia. Rakastin heitä yli kaiken ja yhtäaikaa vihasin heitä enemmän kuin mitään. En ymmärtänyt tunteitani.

Minua vahdittiin. Jos halusin pois, piti olla iloinen ja reipas. Täytyi osata selittää, mikä nyt tuntui miltäkin ja miltä se tuntemus sitten tuntui. Sekin olisi pitänyt kyetä selittämään, miksi tuntui siltä, miltä milloinkin tuntui. En osannut. Hymyilin vain ja nyökyttelin. Hyvältä tuntuu, kiitos kysymästä, oikein mukavalta, kun tällä tavalla saan näitä tuntemuksiani esittää, säännöllisesti kellon ja kalenterin mukaan. Sehän tässä niin hyvältä tuntuukin.

Oli poispääsylle toki asetettu muitakin ehtoja. Jotta tuomioni voitaisiin purkaa, minun täytyisi osoittaa selviäväni näiden lasisten seinien ulkopuolella. Siellä olisi kuulema suuret vaatimukset toisin kuin täällä, missä ohjeiden ja rutiinien noudattaminen riittäisi.

Minun pitäisi kyetä huolehtimaan lapsistani. Katsomaan, että heillä on säänmukaiset vaatteet sävysävyyn. Pitäisi osata laittaa heille ruokaa ja selittää heille maailmaa. Kuinka voisinkaan osata selittää heille maailman ymmärrettäväksi? Enhän minä ollut maailmaa kokenut. Olin vain nähnyt. Eihän kukaan ollut maailmaa minullekaan selittänyt. Maailma oli sulkenut minut pois.

Ulkomaailmassa vaadittaisiin kuulemma itsestäkin huolehtimista. Pitäisi näyttää huolitellulle, paitsi ei hiekkalaatikon reunalla. Siellä pitäisi olla tuulipuku päällä hiukset ponihännälle sutaistuna. Pitäisi olla ystäviä tai ainakin vahva turvaverkko. Turvaverkon tarkoituksen sentään ymmärsin, mutta mistä sellaisenkin sai ostaa? En uskonut, että nuorallatanssijan alapuolella olevia verkkoja myytäisiin missään.

Pitäisi kyetä huolehtimaan omistakin syömisistä. Eikä vain huolehtia, vaan myös syödä. Sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän oikeaan aikaan seurasta ja paikasta riippumatta. Miten minä siihenkin pystyisin? En minä pystyisi. Oksentaisin, tukehtuisin, pyörtyisin, Minua tuijotettaisiin. En pystyisi, en.

Pitäisi pystyä aikuismaiseen suhteeseen vanhempiensa kanssa. Minulle annettiin mahdollisuus todistaa kykyni tämän osalta. Kutsuivat äitini vankilaani. En ymmärrä, mikä meni pieleen. Puhuttiin äidin kanssa kaikesta. Lopulta äidin piti lähteä. Lähtö tuntui niin pahalta, en minä kyennyt hymyilemään. Paiskoin lasteni legopalikat äitini perään. Äiti sulki oven perässään. Minä en ollut löytänyt lasiseinästäni ovea, vaikka kuinka olin etsinyt. Tiesin, että siinä on ovi, se ei vain näkynyt.

Tunsin itseni hylätyksi, orvoksi ja yksinäiseksi. Nenä lasissa katselin, kuinka äiti kulki käytävää pitkin ohitseni kiinnittämättä minuun mitään huomiota. Muistan aina, miltä äidin askeleet kuullostivat. Voin muistaa äänenpainot, sanavalinnat ja mieltymykset. Ulkonäkö vain katoaa mielestä. Ja niin äiti meni. Osaston ovesta ulos maailmaan, johon minua ei päästetty.

Vielä kolme minuuttia siihen, että ovet lukittaisiin ja hälytykset laitettaisiin pääsiäiseksi päälle. Hirveällä kiireellä lasiseinässä ollut ovi avautui. Olisin vapaa lähtemään, jos haluaisin. Ryntäsin vaihtamaan vaatteita, tarvitsin jotain sävysävyyn. Ja silloin tajusin, että joutuisin jättämään miehen ja lapset. Heille ei annettu poistumislupaa. Vain minä olin rangaistukseni kärsinyt. Siitä huolimatta jatkoin lähtövalmisteluja. Minä halusin vapautta enemmän kuin mitään muuta. Jokin sai minut lamaantumaan kauhusta. Halusin ehkä vapauden. En halunnut olla sidottuna puuduttaviin rutiineihin. Mutta paljonko olin valmis maksamaan vapaudestani?

Jos en lähtisi nyt, seuraava mahdollisuus tulisi vasta joskus. Ennen kun sain päätöksen lähtemisestä tai jäämisestä tehtyä, heräsin. Tiesin kelloon jääneen aikaa nipin napin sen verran, että halutessani olisin ehtinyt ulos. Nyt en kuitenkaan saa koskaan tietää, olisinko jäänyt vai lähtenyt.