Järjen jättiläisiä?

Pitäisi lopettaa uutisten lukeminen ja sosiaalisen median käyttö, netissä notkuminen kokonaan. Sen verran käy suututtamaan lähes aina, kun bongaan perheisiin ja lainsäädäntöön/ työelämään liittyviä artikkeleita, uutisia, kolumneja ja mitä noita nyt on. Tämän päivän saldo on vain kolme linkkiä, joista yksikään ei vetänyt minua sanattomaksi, päin vastoin.

Aloitetaan vaikka tästä: Lapsen vieraannuttamiseen toisesta vanhemmasta halutaan puuttua (IL 7.6.12)

Erotilanteessa lapsiin liittyen tehdään kaksi sopimusta. Toinen on elatussopimus, jossa lähtökohtaisesti etävanhempi velvoitetaan maksamaan lasten elatusta varten tietty summa joka kuukausi lähivanhemmalle. Toinen on sopimus lasten huollosta ja tapaamisista, rasti ruutuun onko yhteis- vai yksinhuoltajuus, kumman vanhemman luona lapset ovat kirjoilla. Tapaamisten osalta sanamuoto näyttää menevän: "Lapsella on oikeus tavata..." Tapaamisten kustannuksista ja ajankohdista sovitaan tapauskohtaisesti, toisinaan ei saada sovittua lainkaan, vaan tarvitaan käräjäoikeus lyömään päätös nuijallaan.

Yleensä tapaamissopimuksessa taitaa olla joka toinen viikonloppu, joku maininta juhlapyhistä ja loma-ajoista. Kustannukset kuljetuksista kuuluvat yleensä etävanhemmalle. Sopimus on joka tapauksessa se minimi, johon lapsella on oikeus, ja jonka siis pitäisi velvoittaa molempia vanhempia. Näin siis sinisilmäisyyksissäni kuvittelin. Sitten tiesin paremmin.

Lapsella ei ole mitään oikeuksia, lapsi on heittosäkki. Pelinappula rumassa pelissä. Liian usein tapaamisilla kiristetään.

Yleensä kai kiristäjä on lähivanhempi. Tahdotaan lisää rahaa etältä, tai mitä milloinkin. Jos vaatimuksiin ei suostuta, lapsia ei saa tavata. Tämä on se helpompi tilanne. Jos lähi estää tapaamiset, on niskassa pian uhkasakko. Eli joko lapset on etälle annettava sopimuksen mukaan hyvällä tai sitten on itkettävä, maksettava sakko ja annettava lapset sopimuksen mukaan etälle. Lähivanhemmalla on lain tuoma velvollisuus noudattaa sopimusta.

Harvinaista ei ole kiristys tai puhdas piittaamattomuus lapsen edusta toisinkaan päin. Etävanhempi voi hyvin ilmoittaa, että jos et tee niin tai näin, en ota lapsia. Lapset saatuaan etävanhempi voi härdelliin kyllästyttyään ilmoittaa lähivanhemmalle, että jos et nyt tule hakemaan, pistän nämä kadulle. Sopimus ei mitenkään sido etävanhempaa, etällä on oikeus tavata lapsia silloin kun sopimuksessa lukee, jos sattuu huvittamaan. Ja jos ei satu, ei ole edes uhkasakkoa, jolla lapsen edusta piittaamaton etä ottaisi lapset luokseen ja pitäisi heitä koko sovitun ajan.

Kyllä. Tehdään vain vielä rankemmin rangaistavaa tapaamisten estämisestä. Sama rangaistus molemmille osapuolille. Lähille, jos ei anna lapsia, etälle, jos ei ota lapsia. Lisäksi säädettäköön laki, joka kieltää haukkumasta muualla olevaa vanhempaa lapselle. Ja laki, joka turvaa paitsi lasten myös vanhempien koskemattomuuden vaihtotilanteissa.

Mutta miten kukaan voisi säätää lakia, joka pakottaisi kaikki vanhemmat rakastamaan lapsiaan niin pyyteettömästi, että jopa erotilanteen vihassa, surussa ja katkeruudessa lasten etu menisi kaiken muun edelle? Millä rankaista vanhempaa, joka tavoittelee omaa etuaan ja oikeuksiaan talloen samalla lasten oikeudet maan rakoon?

(Taidan palata pariin muuhun ajatuksia herättäneeseen myöhemmin, ehkä vielä tänään.)