Perjantain lumimyrskyssä veimme jälleen nelikon isiviikonloppuun. Syistä mistä lie vaihtopaikka sovittiin meistä lukien huomattavasti kauemmas. Mikäs siinä tietysti mootoriteitä ajellessa näkyvyyden ollessa nolla...
Vaan entäpä sitten se paluumatka? Väsynyt ja kiukkuinen viimeinen karjuu takapenkillä miehen ajaessa ja minun tehdessä pientä kuolemaa etupenkillä. Ensin pamahtaa selkä, sitten olkapäät, nilkat, kyynärpäät, varpaat, ranteet, sormet... polvia sentään alkoi särkeä vasta sata metriä ennen kotiparkkista. Jalat piti nostaa autosta ulos yksi kerrallaan.
Lauantai menee kipuillen perjantaista, sunnuntain hakureissulla sovitusta paikasta kipuilu alkaa jo huomattavasti aiemmin polvien napsahtaessa jo kahdenkymmenen kilometrin jälkeen. Fysiatriin olisi vielä viikko. Melkein toivoisi, että joulun alla otetuissa kuvissa ja kokeissa jotain näkyisi, että joku diagnoosi löytyisi, joku toimiva hoito. Sitä toivoo, että todetuksi tulee muutakin kuin se, että päässä on vikaa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti