Täällä pieni ihminen huutaa armoa polvillaan. Velvollisuuksiani täyttäessä törmään seinään kerran toisensa jälkeen.
Rakkaat päättäjät. Juhlapuheissanne muistatte kyllä meidät kaikki. Aina lupaatte, että nyt ei oteta lapsilta ja nuorilta. Ei oteta vanhuksilta. Suuret on sanat. Pieni ihminen täällä, vaalipuheiden välissä, yrittää ymmärtää.
Rakkaat kaupungin päättäjät. Tänään tuli ne koulupaikkapäätökset, tuttuun turvalliseen tapaan paljon luvattua myöhemmin. Eikä ne päätökset sittenkään menneet niin kuin piti. Ei noudattaneet aiemmin määriteltyjä koulupiirejä ne, ei kunnioittaneet perheitä, joissa jo valmiiksi revetään joka suuntaan teidän toiveitanne täyttäessä, rakkaat kaupungin päättäjät.
Taas täällä sai äidit ottaa puhelimen käteen, soitella sinne ja tänne. Miten te voitte, rakkaat kaupungin päättäjät, laittaa pienet ekaluokkalaiset ylittämään valtatien? Miten te ette tänäkään vuonna saaneet sisaruksia samaan lähimpään alakouluun?
Rakkaat päättäjät. Tämä pieni ihminen on kyllästynyt selvittelemään teidän sotkujanne, kuulemaan selityksiä yhteensopimattomista ohjelmista ja täysistä ryhmistä. Osaan varmasti pelata tätä peliä, mutta toivoisin silti, että te rakkaat päättäjät tulisitte alas niistä norsunluutorneistanne katsomaan, miten teidän päätöksenne meihin, teidän palkkojenne maksajiin, vaikuttaa.
Rakkaat kaupungin päättäjät. Tänä vuonna sentään siirto koulusta toiseen onnistui yhdellä puhelinsoitolla. Mutta kuinka monen ekaluokkalaisen on nyt ohjelmistojen sopimattomuuden ja vanhempien väsymisen vuoksi ylitettävä tuo valtatie? Minä ehkä osaan pitää omiani ja lasteni puolia, mutta entä ne heikommat, jotka eivät siihen kykene? Kuinka moneen paikkaan meidän vanhempien on oikeasti revettävä ja revittävä lapsemme, kun te, Rakkaat kaupungin päättäjät, saatte näitä ideoitanne sijoittaa kaikki perheen lapset perheestä riippumattomista syistä eri kouluihin, hoitopaikkoihin... Missä on inhimillisyys, missä on lasten etu?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti