Iltalehden nettiuutisoinnin taso nostaa kyllä lähes kyyneleet silmiin. Vaikka varako mulla on asiasta mussuttaa, kun tunnetusti puolet kirjaimista puuttuu sanoista ja ne yhdys sanat on kirjoitettu just näin väärin... Tiedetään.
Silti kysyn, että kuinka monen naisen olette nähneet kantavan lasta kantositeessä? Miesten tätä lystiä uutisen mukaan pitäisi harrastaa. Iltalehden uutiseen tästä... On se hyvä, että Jari Sarasvuo kantaa lasta kantositeissä rinnan päällä, mutta mukavammin tuo voisi kuitenkin kantoliinassa käydä. Kannattais varmaan säästää siteet niihin onnettomuustilanteisiin...
Ja aiheeseen jatkan vain ihmettelyäni... Tilastokeskuksen mukaan 70% lapsettomista naisista käy töissä ja 70% alle 18v lasten äideistä käy töissä. Miksi äidit on kerran toisensa jälkeen yhteiskunnan hampaissa? Perhevapaat eivät edes ole suurin ihmisiä töistä pois vetävä tekijä. Vai kuinka moni 50+ ikäinen on perhevapailla? Siellä kumminkin on se suurin töistä luistava porukka... Ihan tilastokeskuksen mukaan.
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
tiistai 26. helmikuuta 2013
Murinaa
Jotkut päivät ovat niitä välistä jätettäviä, jos sellaisen valinnan saisi tehdä. Ja niiden päivien jälkeen ei sitten huvita herätä seuraavaankaan päivään.
Koko lauman palauduttua hiihtolomalta kotiin alkoi sellainen hulabaloo, että oksat pois. Menee hermot ja tulee hermoromahdus, vaikka kyllähän sen tietää, että tuollaisen reissun jälkeen on aina luvassa viikon kurinpalautus. Vähintään.
Sunnuntai iltana sain sitten pestä lempi huulipunani täystuhon naamasta. Ja käsistä. Ja jaloista. Ja kaapia irti lakanasta. Huulipuna ei muuten irtoa lakanasta perus pesuaineilla, että millähän lähtisi?
Maanantai kului iloisesti lasten kanssa painiessa. Illalla ylhäällä kuulosti olevan meneillään viides maailmansota sitten kotiinpaluun. Tuli kiire mennä pelastamaan vuokrasopimus... Vaikkei me vielä olla varoitusta saatu näistä meidän normaaliin elämään kuuluvista äänistä. Viimeinen ei tietenkään malttanut maanantaina nukkua päiväuniaan ollenkaan, joten puolenyön aikaan istun itse silmät ristissä sohvalla potkimassa vauhtia vaunuille. Kaavahan on tuttu. Ei päiväunia = ei yöunia. Varttia pidemmissä pätkissä siis. Tai no, nukkuihan tuo yön puolen tunnin pätkissä. Paha vain, että selkä nukkui myös puolen tunnin sykleissä. Heräämisten väli vartti.
Jos nyt jotain positiivista, niin sunnuntain ajoista ei tullut (kovin) kipeäksi. Kourallinen nappeja naamaan ennen ajoa, niin hyvä tulee. Vatsalaukku kiittää.
Koko lauman palauduttua hiihtolomalta kotiin alkoi sellainen hulabaloo, että oksat pois. Menee hermot ja tulee hermoromahdus, vaikka kyllähän sen tietää, että tuollaisen reissun jälkeen on aina luvassa viikon kurinpalautus. Vähintään.
Sunnuntai iltana sain sitten pestä lempi huulipunani täystuhon naamasta. Ja käsistä. Ja jaloista. Ja kaapia irti lakanasta. Huulipuna ei muuten irtoa lakanasta perus pesuaineilla, että millähän lähtisi?
Maanantai kului iloisesti lasten kanssa painiessa. Illalla ylhäällä kuulosti olevan meneillään viides maailmansota sitten kotiinpaluun. Tuli kiire mennä pelastamaan vuokrasopimus... Vaikkei me vielä olla varoitusta saatu näistä meidän normaaliin elämään kuuluvista äänistä. Viimeinen ei tietenkään malttanut maanantaina nukkua päiväuniaan ollenkaan, joten puolenyön aikaan istun itse silmät ristissä sohvalla potkimassa vauhtia vaunuille. Kaavahan on tuttu. Ei päiväunia = ei yöunia. Varttia pidemmissä pätkissä siis. Tai no, nukkuihan tuo yön puolen tunnin pätkissä. Paha vain, että selkä nukkui myös puolen tunnin sykleissä. Heräämisten väli vartti.
Jos nyt jotain positiivista, niin sunnuntain ajoista ei tullut (kovin) kipeäksi. Kourallinen nappeja naamaan ennen ajoa, niin hyvä tulee. Vatsalaukku kiittää.
torstai 21. helmikuuta 2013
The sky is the limit
Se on tosiaan vain taivas rajana täystuhon tempauksissa. Jos vaatteet ei käytössä kulu puhki, niin saksilla saa reiät ihan varmasti...
Jos joku siis kaipaa sata senttistä yöpukua, joka vielä eilen oli ihan ehjä, täällä olisi nyt yksi kuvien mukainen ylimääräinen kappale. Noutaja saa pitää.
Jos joku siis kaipaa sata senttistä yöpukua, joka vielä eilen oli ihan ehjä, täällä olisi nyt yksi kuvien mukainen ylimääräinen kappale. Noutaja saa pitää.
tiistai 19. helmikuuta 2013
Kehu kaupunki päivässä
Haastan teidät lukijat tähän mukaan. Koska kaupunki kuin kaupunki herättää hallintotoimillaan ja niiden haastavuudellaan yleensä lähinnä moitetta, voitaisiin nyt kehua kaupunkeja vaihteen vuoksi. Täytyyhän sitä hyvääkin sanottavaa olla.
Päivän yllättäjä, oma kotikaupunkini terveyspalveluineen! Iso plussa, pitkästä puhelinjonotuksesta huolimatta hyvin ystävällistä palvelua puhelimessa. "Ei hätää, me hoidetaan. Annat meille vain luvan tehdä niin." (Sääli, ettei kiertävä erikoislääkäri osannut kertoa sen käyvän noin helposti.)
Ja sanon mä positiivista tuosta 90 000 asukkaan käpykylästäkin. Siellä on rautatieasema, joten sieltä pääsee nopeasti pois.
Ja edellisessä kaupungissani (tämän nykyisen vieressä) oli aivan ihana päiväkoti, joka tupaten täydestä täyttöasteestaan huolimatta kohtasi meidän perheen ystävällisemmin kuin missään ikinä ja varmisti, että juuri isästään eroon joutuneet lapset saivat parhaan mahdollisen tuen. (Vaikka normaalisti sanoisin tuosta kaupungista samaa kuin käpykylästäkin)
Päivän yllättäjä, oma kotikaupunkini terveyspalveluineen! Iso plussa, pitkästä puhelinjonotuksesta huolimatta hyvin ystävällistä palvelua puhelimessa. "Ei hätää, me hoidetaan. Annat meille vain luvan tehdä niin." (Sääli, ettei kiertävä erikoislääkäri osannut kertoa sen käyvän noin helposti.)
Ja sanon mä positiivista tuosta 90 000 asukkaan käpykylästäkin. Siellä on rautatieasema, joten sieltä pääsee nopeasti pois.
Ja edellisessä kaupungissani (tämän nykyisen vieressä) oli aivan ihana päiväkoti, joka tupaten täydestä täyttöasteestaan huolimatta kohtasi meidän perheen ystävällisemmin kuin missään ikinä ja varmisti, että juuri isästään eroon joutuneet lapset saivat parhaan mahdollisen tuen. (Vaikka normaalisti sanoisin tuosta kaupungista samaa kuin käpykylästäkin)
maanantai 18. helmikuuta 2013
Anteeksi kuinka?
Lekurikeikan jälkeen ollaan muutama kymppi ja pari veriputkea köyhempiä, muttei yhtään viisaampia. Uusi aika tulee taas postissa sitten joskus, kun verestä on jotain löydetty tai oltu löytämättä. Sitä odotellessa on läksynä selvittää suvun tuki- ja liikuntaelinten sairaudet. Helppo homma, eikö. Sovitaanko, että tätä lukevat siis ystävällisesti ilmoittavat minulle omansa? Kas, kun minä en edes tiedä, ketä kaikkia sukuun kuuluu, ja mitä mahdollisesti sairastavat. Yksi on varma, sukurasite löytyy varmasti kaikkeen.
Ja sitten se toinen läksy. Hankkia potilastiedot sieltä maalta. Helppo homma, ajattelin. Ei kun soittoa vaan, että saa ohjeet minne pyyntö postitetaan. Näin ne tiedot sen alueen keskussairaalastakin sain suunnilleen vuosi sitten.
Minähän soitin. Kyseisen kaupungin vaihteeseen, joka yhdisti yhdelle käpykylän kahdeksasta terveyskeskuksesta. Josta iloisesti vastattiin, että joooooo. "Laitetaan sulle täältä sellanen lappu, johon rustaat henkilötietosi ja sen mitä sä ylipäätään niillä tiedoilla teet. Postitat sen sitten tietosuojavaltuutetulle, niin sieltä ehkä tulee meille lupa laittaa noi tiedot."
Ensin meinasin, että ok, tehdään sitten niin. Ja sitten heräsi se kysymysmerkki. Tietosuojavaltuutetulle?! Mitähän tietosuojavaltuutetulla mahtaa olla tekemistä mun oikeudessa saada potilastietoni tänne, missä mua hoidetaan. Ja kun näillä tiedoilla nyt olisi vähän kiire, kun hoidon toteuttaminen täällä olisi kiinni niistä tiedoista siellä.
Seuraavaksi fiksu minä lähtee etsimään jonkun esimiehen yhteystietoja käpykylän karmeilta nettisivuilta. Sieltähän ei löydy sitten mitään. Paitsi vaihteen numero, joka jo johti yllä mainittuun tulokseen ja potilasasiamiehen numero. Soitto sinne siis. Ja vastaajaan. Jätin sentään viestin, ehkä soittaa, tai sitten ei, kovin suurta luottoa ei tuon käpykylän henkilöstöön enää useamman selkkauksen jälkeen ole...
Niinpä soitin suoraan tietosuojavaltuutetun toimistoon. "Anteeksi kuinka?" Niin että sitä minäkin. Ei kuulemma ole ollut tapana tietosuojavaltuutetun tuollaisia käsitellä. Paitsi jos en sitten jostain syystä tietoja saa. Sitten puuttuvat hommaan. Vaan millä ilveellä mä nyt hommaan joko ne tiedot tai sitten sen kieltäytymisen kirjallisena?
Ja sitten se toinen läksy. Hankkia potilastiedot sieltä maalta. Helppo homma, ajattelin. Ei kun soittoa vaan, että saa ohjeet minne pyyntö postitetaan. Näin ne tiedot sen alueen keskussairaalastakin sain suunnilleen vuosi sitten.
Minähän soitin. Kyseisen kaupungin vaihteeseen, joka yhdisti yhdelle käpykylän kahdeksasta terveyskeskuksesta. Josta iloisesti vastattiin, että joooooo. "Laitetaan sulle täältä sellanen lappu, johon rustaat henkilötietosi ja sen mitä sä ylipäätään niillä tiedoilla teet. Postitat sen sitten tietosuojavaltuutetulle, niin sieltä ehkä tulee meille lupa laittaa noi tiedot."
Ensin meinasin, että ok, tehdään sitten niin. Ja sitten heräsi se kysymysmerkki. Tietosuojavaltuutetulle?! Mitähän tietosuojavaltuutetulla mahtaa olla tekemistä mun oikeudessa saada potilastietoni tänne, missä mua hoidetaan. Ja kun näillä tiedoilla nyt olisi vähän kiire, kun hoidon toteuttaminen täällä olisi kiinni niistä tiedoista siellä.
Seuraavaksi fiksu minä lähtee etsimään jonkun esimiehen yhteystietoja käpykylän karmeilta nettisivuilta. Sieltähän ei löydy sitten mitään. Paitsi vaihteen numero, joka jo johti yllä mainittuun tulokseen ja potilasasiamiehen numero. Soitto sinne siis. Ja vastaajaan. Jätin sentään viestin, ehkä soittaa, tai sitten ei, kovin suurta luottoa ei tuon käpykylän henkilöstöön enää useamman selkkauksen jälkeen ole...
Niinpä soitin suoraan tietosuojavaltuutetun toimistoon. "Anteeksi kuinka?" Niin että sitä minäkin. Ei kuulemma ole ollut tapana tietosuojavaltuutetun tuollaisia käsitellä. Paitsi jos en sitten jostain syystä tietoja saa. Sitten puuttuvat hommaan. Vaan millä ilveellä mä nyt hommaan joko ne tiedot tai sitten sen kieltäytymisen kirjallisena?
perjantai 15. helmikuuta 2013
Neuvolat 3v ja 6kk
Täystuho täytti kolme ja sen kunniaksi tuli neuvolassa käytettyä molemmat pikkupojat. Se on muuten fakta, että yksi aikuinen ei neuvolassa pärjää kahdelle pienelle pojalle. Ei sitten mitenkään.
3v tarkastuksen tehtävät on tehty, rakennettu palikkatorni (ja kaadettu vapaavalintaisella tavalla, puhaltamalla). Punaiset ja keltaiset napit eroteltu takaisin omiin kippoihinsa, näytetty kuvasta sanoja. On kävelty viivaa, piirretty viivoja, hiivitty varpaillaan ja hypitty viivan yli. Heitetty palloa. Pituutta 92,5cm ja 13,6kg.
Sillä välin Viimeinen nuoli lattiaa, söi junaa, yritti purra terkkaria varpaasta, kokeili joko onnistuisi istumaan nouseminen (ei onnistu), ryömi viivaa pitkin, imeskeli pöydän jalkaa, puri traktoria ja sai osuman heitetystä pallosta.
Sitten olikin vuorossa viimeisen 6kk tarkastus. Pituutta karvan yli 70cm ja painoa 7440g. Sillä välin täystuho kaivoi kertakäyttöhanskat käsiinsä ja laittoi ne roskiin, sekoitti verenpainemittarin ja vaa'an asetukset, tippui tuolilta, piirsi kolme piirrustusta, heitti palloa, vaati autoon pattereita ja hukutti meidät kysymyksiin.
Molemmilla pojilla kaikki ok siis. Joskin terkkari vilautti adhd:n todennäköisyyttä täystuholle... Höpöhöpö. Se on pieni. Se on utelias. Se on "melkoinen Puuha Pete" (omien sanojensa mukaan). Mitenkä se joutaisi paikallaan hiljaa istumaan, kun maailmassa on niin paljon kaikkea jännää tutkittavaa? Ei vilkas ja utelias lapsi ole adhd-tapaus. Eikä se, ettei lapseton th saa kolmivuotiasta keskittymään, tarkoita että vika olisi lapsessa. Etenkin kun sama lapsi keskittyy hyvinkin intensiivisesti esimerkiksi lappaamaan niitä muroja lapaseensa tai vaikkapa korjaamaan rikkinäistä digikameraa.
Isoin kolmikko hyppäsi tänään junaan keskenänsä ja suuntasi Savoon hiihtoloman viettoon. Pieniä nekin vielä, mutta yllättävän isoja ja rohkeita.
3v tarkastuksen tehtävät on tehty, rakennettu palikkatorni (ja kaadettu vapaavalintaisella tavalla, puhaltamalla). Punaiset ja keltaiset napit eroteltu takaisin omiin kippoihinsa, näytetty kuvasta sanoja. On kävelty viivaa, piirretty viivoja, hiivitty varpaillaan ja hypitty viivan yli. Heitetty palloa. Pituutta 92,5cm ja 13,6kg.
Sillä välin Viimeinen nuoli lattiaa, söi junaa, yritti purra terkkaria varpaasta, kokeili joko onnistuisi istumaan nouseminen (ei onnistu), ryömi viivaa pitkin, imeskeli pöydän jalkaa, puri traktoria ja sai osuman heitetystä pallosta.
Sitten olikin vuorossa viimeisen 6kk tarkastus. Pituutta karvan yli 70cm ja painoa 7440g. Sillä välin täystuho kaivoi kertakäyttöhanskat käsiinsä ja laittoi ne roskiin, sekoitti verenpainemittarin ja vaa'an asetukset, tippui tuolilta, piirsi kolme piirrustusta, heitti palloa, vaati autoon pattereita ja hukutti meidät kysymyksiin.
Molemmilla pojilla kaikki ok siis. Joskin terkkari vilautti adhd:n todennäköisyyttä täystuholle... Höpöhöpö. Se on pieni. Se on utelias. Se on "melkoinen Puuha Pete" (omien sanojensa mukaan). Mitenkä se joutaisi paikallaan hiljaa istumaan, kun maailmassa on niin paljon kaikkea jännää tutkittavaa? Ei vilkas ja utelias lapsi ole adhd-tapaus. Eikä se, ettei lapseton th saa kolmivuotiasta keskittymään, tarkoita että vika olisi lapsessa. Etenkin kun sama lapsi keskittyy hyvinkin intensiivisesti esimerkiksi lappaamaan niitä muroja lapaseensa tai vaikkapa korjaamaan rikkinäistä digikameraa.
Isoin kolmikko hyppäsi tänään junaan keskenänsä ja suuntasi Savoon hiihtoloman viettoon. Pieniä nekin vielä, mutta yllättävän isoja ja rohkeita.
tiistai 12. helmikuuta 2013
Koulutulokasinfo
Harvinaisen viihdyttävää oli istua seuraamassa kaupungin infoa koulutulokkaiden huoltajille. Valtaosa kuulijoista oli toki esikoistaan koskien infoa kuulemassa, meitä muita ei kovinkaan montaa ollut. Lähes puolet oli saanut ensin osoituksen yhteen kouluun ja sen jälkeen toiseen. Tähän voisi joku todeta, että jes, virhe korjattu. Vaan kun ei ole.
Alakoulujemme täyttöaste lähentelee sataa prosenttia. Tässäkään kaupungissa ei myönnetä automaattisesti paikkaa lähimpään kouluun, siihen joka näkyy ikkunasta. Ihan vain, koska kouluihin ei mahdu. Meillä on kouluja, joihin tulisi 27 ekaluokkalaista per luokka, jos kaikki koulun ikkunastaan näkevät kouluun huolittaisiin. Ja sitten meillä on kouluja, joihin saadaan 11 oppilasta per luokka, vaikka oppilaita haalitaan kolmen kilometrin säteeltä.
Tulevan syksyn ekaluokkalaiset joutuvat mm. ylittämään keskustaan vievän, vilkkaasti liikennöidyn, tien, jonka ainoalla muka turvallisella ylityspaikalla ei liikennevalot toimi. Alikulkutunnelista emme puhu, sitä ei ole, eikä tule. Koulutoimen terveiset koulumatkan turvallisuutta koskien olivat yksiselitteiset: "Se kuuluu tekniselle lautakunnalle."
Meillä on tulevana syksynä ekaluokkalaisia, jotka ainoina eskariryhmästään menevät toiseen kouluun. Koko muu eskariryhmä menee samaan kouluun, siihen, mikä näkyy tämän toiseen kouluun joutuvan ikkunasta. Meillä on niitä ekaluokkalaisia, jotka saavat tuon ison tien ylityksen, vaikka sisarukset käyvät ikkunasta näkyvää lähintä koulua. Meillä on liikaa lapsia.
Kaupungissamme aloittaa tulevana vuonna n. 480 ekaluokkalaista. Ensi vuonna on hieman helpompi tilanne, mutta siitä taas eteenpäin ylitetään jo viidensadan ekaluokkalaisen määrä reippaasti... Kaavoitukseen on kuulemma varattu tilaa uudelle koululle, mutta koska osa olemassa olevista kouluista saa nytkin haalittua vain nippa nappa riittävän määrän ekaluokkalaisia, ei uuden koulun rakentaminen vaikuta todennäköiseltä. Sen sijaan hankalat ja vaaralliset koulumatkat tulevat lisääntymään.
Keskustelu sivusi myös nykyistä reissuvihkokäytäntöä. Sähköisen viestinnän järjestelmää. Sitä kautta kuulemma voi huoltajatkin lähetellä viestejä toisilleen. Paitsi ettei voi. Ja koululta tulevan tiedon mukaan ei ole edes suunnitelmissa hankkia tähän järjestelmään lisäpalikkaa, joka huoltajien keskinäisen viestittelyn mahdollistaisi. Sähköisen viestinnän järjestelmän hyvä puoli lienee se, että tieto tulee hetkessä ja varmasti. Huono puoli on se, että se tulee hetkessä esim. keskiyöllä pitäen sisällään tiedon siitä, että "huomenna hei tarvitaan mukaan herkkuja viidellä eurolla". Sanonpa vain, että suuremmalla todennäköisyydellä olisi toivotut kamat lapsilla mukana, jos tieto tulisi vaikkapa klo 14 paperisessa reissuvihkossa kauppojen ollessa auki, kuin puolilta öin, jolloin kukaan ei sitä jouda lukemaan.
Koulumatkojen turvallisuudesta puhuttaessa sivuttiin toki vakuutuskäytäntöjä ja koulukiusaamista. Jos nappulasi tuolla kompuroi ja murtaa koipensa, kaupungin vakuutus korvaa. Jos se sitten kompuroikin vaikkapa kaverin nyrkkiin, ei asia kuulu koululle. Koulu ei voi mitään. (Tästä onkeeni ottaen, seuraavan kerran asioin poliisin, en koulun, kanssa.) Lohduttaviksi sanoiksi heitti sitten sieltä korokkeelta, että ei hätää. Meillä on KIVA-koulu, ketään ei kiusata, ja kaikki selvitetään huoltajien, koulun ja oppilaiden kesken. Ja koska meillä on KIVA-koulu, ei tarvitse pelätä sitä, että kaverin nyrkkiin tarvisi osua koulumatkoillakaan.
Esikoiseni totesi ihanasti. "Eihän siitä KIVA-koulusta ole mitään hyötyä!" Viiden vuoden käyttökokemuksella...
Ja meidän kaupunki rakastaa lasten huoltajia. Niin paljon, että peruspalvelupomo perui lupaamansa osallistumisen verkoston kokoukseen, jossa olisi puhuttu mm. päiväkotien valokuvauskiellosta.
Alakoulujemme täyttöaste lähentelee sataa prosenttia. Tässäkään kaupungissa ei myönnetä automaattisesti paikkaa lähimpään kouluun, siihen joka näkyy ikkunasta. Ihan vain, koska kouluihin ei mahdu. Meillä on kouluja, joihin tulisi 27 ekaluokkalaista per luokka, jos kaikki koulun ikkunastaan näkevät kouluun huolittaisiin. Ja sitten meillä on kouluja, joihin saadaan 11 oppilasta per luokka, vaikka oppilaita haalitaan kolmen kilometrin säteeltä.
Tulevan syksyn ekaluokkalaiset joutuvat mm. ylittämään keskustaan vievän, vilkkaasti liikennöidyn, tien, jonka ainoalla muka turvallisella ylityspaikalla ei liikennevalot toimi. Alikulkutunnelista emme puhu, sitä ei ole, eikä tule. Koulutoimen terveiset koulumatkan turvallisuutta koskien olivat yksiselitteiset: "Se kuuluu tekniselle lautakunnalle."
Meillä on tulevana syksynä ekaluokkalaisia, jotka ainoina eskariryhmästään menevät toiseen kouluun. Koko muu eskariryhmä menee samaan kouluun, siihen, mikä näkyy tämän toiseen kouluun joutuvan ikkunasta. Meillä on niitä ekaluokkalaisia, jotka saavat tuon ison tien ylityksen, vaikka sisarukset käyvät ikkunasta näkyvää lähintä koulua. Meillä on liikaa lapsia.
Kaupungissamme aloittaa tulevana vuonna n. 480 ekaluokkalaista. Ensi vuonna on hieman helpompi tilanne, mutta siitä taas eteenpäin ylitetään jo viidensadan ekaluokkalaisen määrä reippaasti... Kaavoitukseen on kuulemma varattu tilaa uudelle koululle, mutta koska osa olemassa olevista kouluista saa nytkin haalittua vain nippa nappa riittävän määrän ekaluokkalaisia, ei uuden koulun rakentaminen vaikuta todennäköiseltä. Sen sijaan hankalat ja vaaralliset koulumatkat tulevat lisääntymään.
Keskustelu sivusi myös nykyistä reissuvihkokäytäntöä. Sähköisen viestinnän järjestelmää. Sitä kautta kuulemma voi huoltajatkin lähetellä viestejä toisilleen. Paitsi ettei voi. Ja koululta tulevan tiedon mukaan ei ole edes suunnitelmissa hankkia tähän järjestelmään lisäpalikkaa, joka huoltajien keskinäisen viestittelyn mahdollistaisi. Sähköisen viestinnän järjestelmän hyvä puoli lienee se, että tieto tulee hetkessä ja varmasti. Huono puoli on se, että se tulee hetkessä esim. keskiyöllä pitäen sisällään tiedon siitä, että "huomenna hei tarvitaan mukaan herkkuja viidellä eurolla". Sanonpa vain, että suuremmalla todennäköisyydellä olisi toivotut kamat lapsilla mukana, jos tieto tulisi vaikkapa klo 14 paperisessa reissuvihkossa kauppojen ollessa auki, kuin puolilta öin, jolloin kukaan ei sitä jouda lukemaan.
Koulumatkojen turvallisuudesta puhuttaessa sivuttiin toki vakuutuskäytäntöjä ja koulukiusaamista. Jos nappulasi tuolla kompuroi ja murtaa koipensa, kaupungin vakuutus korvaa. Jos se sitten kompuroikin vaikkapa kaverin nyrkkiin, ei asia kuulu koululle. Koulu ei voi mitään. (Tästä onkeeni ottaen, seuraavan kerran asioin poliisin, en koulun, kanssa.) Lohduttaviksi sanoiksi heitti sitten sieltä korokkeelta, että ei hätää. Meillä on KIVA-koulu, ketään ei kiusata, ja kaikki selvitetään huoltajien, koulun ja oppilaiden kesken. Ja koska meillä on KIVA-koulu, ei tarvitse pelätä sitä, että kaverin nyrkkiin tarvisi osua koulumatkoillakaan.
Esikoiseni totesi ihanasti. "Eihän siitä KIVA-koulusta ole mitään hyötyä!" Viiden vuoden käyttökokemuksella...
Ja meidän kaupunki rakastaa lasten huoltajia. Niin paljon, että peruspalvelupomo perui lupaamansa osallistumisen verkoston kokoukseen, jossa olisi puhuttu mm. päiväkotien valokuvauskiellosta.
maanantai 11. helmikuuta 2013
Särkyilyä
Perjantain lumimyrskyssä veimme jälleen nelikon isiviikonloppuun. Syistä mistä lie vaihtopaikka sovittiin meistä lukien huomattavasti kauemmas. Mikäs siinä tietysti mootoriteitä ajellessa näkyvyyden ollessa nolla...
Vaan entäpä sitten se paluumatka? Väsynyt ja kiukkuinen viimeinen karjuu takapenkillä miehen ajaessa ja minun tehdessä pientä kuolemaa etupenkillä. Ensin pamahtaa selkä, sitten olkapäät, nilkat, kyynärpäät, varpaat, ranteet, sormet... polvia sentään alkoi särkeä vasta sata metriä ennen kotiparkkista. Jalat piti nostaa autosta ulos yksi kerrallaan.
Lauantai menee kipuillen perjantaista, sunnuntain hakureissulla sovitusta paikasta kipuilu alkaa jo huomattavasti aiemmin polvien napsahtaessa jo kahdenkymmenen kilometrin jälkeen. Fysiatriin olisi vielä viikko. Melkein toivoisi, että joulun alla otetuissa kuvissa ja kokeissa jotain näkyisi, että joku diagnoosi löytyisi, joku toimiva hoito. Sitä toivoo, että todetuksi tulee muutakin kuin se, että päässä on vikaa.
Vaan entäpä sitten se paluumatka? Väsynyt ja kiukkuinen viimeinen karjuu takapenkillä miehen ajaessa ja minun tehdessä pientä kuolemaa etupenkillä. Ensin pamahtaa selkä, sitten olkapäät, nilkat, kyynärpäät, varpaat, ranteet, sormet... polvia sentään alkoi särkeä vasta sata metriä ennen kotiparkkista. Jalat piti nostaa autosta ulos yksi kerrallaan.
Lauantai menee kipuillen perjantaista, sunnuntain hakureissulla sovitusta paikasta kipuilu alkaa jo huomattavasti aiemmin polvien napsahtaessa jo kahdenkymmenen kilometrin jälkeen. Fysiatriin olisi vielä viikko. Melkein toivoisi, että joulun alla otetuissa kuvissa ja kokeissa jotain näkyisi, että joku diagnoosi löytyisi, joku toimiva hoito. Sitä toivoo, että todetuksi tulee muutakin kuin se, että päässä on vikaa.
perjantai 8. helmikuuta 2013
Lumityöt ja kylmyys
Sen vain sanon, että taloyhtiössä vuokralla asuminen on ihan luksusta. Nimittäin sen jälkeen, kun siinä omassa jokaisen unelmassa (iso omakotitalo järvinäköalalla, peruspalveluiden vieressä, keskellä ei mitään) on aikansa saanut elää ja selvittää mitä ihmeellisimpiä ongelmia ja luoda ihan itse lumet sadan metrin pihatieltä. Ja on muuten luksusta se, että niin kesällä kuin talvellakin käytössä on samat neljä huonetta ja keittiö. Eikä niin kuin silloin täystuhon ollessa vauva, yksi huone, keittiö ja vessa. Koska muualla talossa näytti tältä:
Siihen nähden meillä on nyt suorastaan trooppiset lämpötilat ja tilaakin ruhtinaallisesti, ainakin kolme kertaa niin paljon.
Lumitöistä sain silloin tarpeekseni, ja olenkin niistä nyt kaksi talvea tässä taloyhtiössä luistellut. Eilen annoin kuitenkin täystuhon vinkunalle periksi. "No hyvä on, mennään lumitöihin."
Itse en jaksanut kolaan koskea, yhtiöltä löytyisi kyllä aikuisten välineet käytettäväksi... Mutta täystuholla riitti vauhtia. Pelkkä lumikolahan ei sitten riittänyt.
Kahdella välineellä yhtä aikaa sujuu hommat tietysti nopeammin!
Siihen nähden meillä on nyt suorastaan trooppiset lämpötilat ja tilaakin ruhtinaallisesti, ainakin kolme kertaa niin paljon.
Lumitöistä sain silloin tarpeekseni, ja olenkin niistä nyt kaksi talvea tässä taloyhtiössä luistellut. Eilen annoin kuitenkin täystuhon vinkunalle periksi. "No hyvä on, mennään lumitöihin."
Itse en jaksanut kolaan koskea, yhtiöltä löytyisi kyllä aikuisten välineet käytettäväksi... Mutta täystuholla riitti vauhtia. Pelkkä lumikolahan ei sitten riittänyt.
Kahdella välineellä yhtä aikaa sujuu hommat tietysti nopeammin!
tiistai 5. helmikuuta 2013
maanantai 4. helmikuuta 2013
Rakkaat kaupungin päättäjät
Täällä pieni ihminen huutaa armoa polvillaan. Velvollisuuksiani täyttäessä törmään seinään kerran toisensa jälkeen.
Rakkaat päättäjät. Juhlapuheissanne muistatte kyllä meidät kaikki. Aina lupaatte, että nyt ei oteta lapsilta ja nuorilta. Ei oteta vanhuksilta. Suuret on sanat. Pieni ihminen täällä, vaalipuheiden välissä, yrittää ymmärtää.
Rakkaat kaupungin päättäjät. Tänään tuli ne koulupaikkapäätökset, tuttuun turvalliseen tapaan paljon luvattua myöhemmin. Eikä ne päätökset sittenkään menneet niin kuin piti. Ei noudattaneet aiemmin määriteltyjä koulupiirejä ne, ei kunnioittaneet perheitä, joissa jo valmiiksi revetään joka suuntaan teidän toiveitanne täyttäessä, rakkaat kaupungin päättäjät.
Taas täällä sai äidit ottaa puhelimen käteen, soitella sinne ja tänne. Miten te voitte, rakkaat kaupungin päättäjät, laittaa pienet ekaluokkalaiset ylittämään valtatien? Miten te ette tänäkään vuonna saaneet sisaruksia samaan lähimpään alakouluun?
Rakkaat päättäjät. Tämä pieni ihminen on kyllästynyt selvittelemään teidän sotkujanne, kuulemaan selityksiä yhteensopimattomista ohjelmista ja täysistä ryhmistä. Osaan varmasti pelata tätä peliä, mutta toivoisin silti, että te rakkaat päättäjät tulisitte alas niistä norsunluutorneistanne katsomaan, miten teidän päätöksenne meihin, teidän palkkojenne maksajiin, vaikuttaa.
Rakkaat kaupungin päättäjät. Tänä vuonna sentään siirto koulusta toiseen onnistui yhdellä puhelinsoitolla. Mutta kuinka monen ekaluokkalaisen on nyt ohjelmistojen sopimattomuuden ja vanhempien väsymisen vuoksi ylitettävä tuo valtatie? Minä ehkä osaan pitää omiani ja lasteni puolia, mutta entä ne heikommat, jotka eivät siihen kykene? Kuinka moneen paikkaan meidän vanhempien on oikeasti revettävä ja revittävä lapsemme, kun te, Rakkaat kaupungin päättäjät, saatte näitä ideoitanne sijoittaa kaikki perheen lapset perheestä riippumattomista syistä eri kouluihin, hoitopaikkoihin... Missä on inhimillisyys, missä on lasten etu?
Rakkaat päättäjät. Juhlapuheissanne muistatte kyllä meidät kaikki. Aina lupaatte, että nyt ei oteta lapsilta ja nuorilta. Ei oteta vanhuksilta. Suuret on sanat. Pieni ihminen täällä, vaalipuheiden välissä, yrittää ymmärtää.
Rakkaat kaupungin päättäjät. Tänään tuli ne koulupaikkapäätökset, tuttuun turvalliseen tapaan paljon luvattua myöhemmin. Eikä ne päätökset sittenkään menneet niin kuin piti. Ei noudattaneet aiemmin määriteltyjä koulupiirejä ne, ei kunnioittaneet perheitä, joissa jo valmiiksi revetään joka suuntaan teidän toiveitanne täyttäessä, rakkaat kaupungin päättäjät.
Taas täällä sai äidit ottaa puhelimen käteen, soitella sinne ja tänne. Miten te voitte, rakkaat kaupungin päättäjät, laittaa pienet ekaluokkalaiset ylittämään valtatien? Miten te ette tänäkään vuonna saaneet sisaruksia samaan lähimpään alakouluun?
Rakkaat päättäjät. Tämä pieni ihminen on kyllästynyt selvittelemään teidän sotkujanne, kuulemaan selityksiä yhteensopimattomista ohjelmista ja täysistä ryhmistä. Osaan varmasti pelata tätä peliä, mutta toivoisin silti, että te rakkaat päättäjät tulisitte alas niistä norsunluutorneistanne katsomaan, miten teidän päätöksenne meihin, teidän palkkojenne maksajiin, vaikuttaa.
Rakkaat kaupungin päättäjät. Tänä vuonna sentään siirto koulusta toiseen onnistui yhdellä puhelinsoitolla. Mutta kuinka monen ekaluokkalaisen on nyt ohjelmistojen sopimattomuuden ja vanhempien väsymisen vuoksi ylitettävä tuo valtatie? Minä ehkä osaan pitää omiani ja lasteni puolia, mutta entä ne heikommat, jotka eivät siihen kykene? Kuinka moneen paikkaan meidän vanhempien on oikeasti revettävä ja revittävä lapsemme, kun te, Rakkaat kaupungin päättäjät, saatte näitä ideoitanne sijoittaa kaikki perheen lapset perheestä riippumattomista syistä eri kouluihin, hoitopaikkoihin... Missä on inhimillisyys, missä on lasten etu?
lauantai 2. helmikuuta 2013
Oikeesti
"Uskonut en silloin ennen, että todellisen onnen löytäisin, kun mä aina tullen mennen sitä juuri pakenin. Mutta nyt on kaikki toisin luotas lähteä mä koskaan tahdo en."
(Kuvaajalta pyydetty kuviin täydet käyttöoikeudet)
Viime vuonna tänään oli ulkona parikymmentä pakkasta ja murheenkryynistä lämppäri rikki. Silti autossa ei koskaan ole ollut niin lämmin tunnelma kuin meidän matkatessa sanomaan "Tahdon". Ja jottei mun enää tarvitsisi kysellä "Oikeestiko?" on sormuksiin kaiverrettu nimien sijaan "Oikeesti".
Perhe rakennetaan aikuisten tahdolle ja rakkaudelle... ja alkuhankaluuksista huolimatta niitä riittää. Päivääkään en vaihtaisi pois. Eilen illalla kävi mielessä, että jos tämä onkin unta ja mielikuvituksentuotetta koko homma... Tästä unesta en tahdo herätä.
Niinpä. Kaikki lapset ovat poissa, ja me tehdään sitä mitä yleensä ei tehdä. Nimittäin omia (ja yhteisiä) juttuja ilman keskeytyksiä. Illalla avataan kuohuviini ja ollaan vain.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)