sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Pelko

Se lienee normaalia, että lapsi pelkää pimeää. Omasta pimeän pelostani kasvoin pois vasta aikuisena asuttuani ensin monta vuotta siellä, missä katuvaloista ei oltu kuultukaan. Muutto pimeään kaupungista oli pelottava ja ahdistava, jokainen ääni varma merkki vaarasta. Ja sitten siihen tottui. Jättiläisen kävelyn ääni tulikin jään liikkeistä viereisellä lammella, oudut rasahdukset linnuista puissa. Takaisin kaupunkiin tullessa valot jo häiritsivät, ei enää osannut nukkua katulamppujen loisteessa.

Omituisiin kommentteihin olen törmännyt peloistani puhuessa nyt, viidettä odottaessa. "Ei kai se synnytys nyt enää voi pelottaa?" Miksei voisi? Ensimmäisen kerran sitä ei edes osannut pelätä, sitä vain otti vastaan sen, mitä tuli. Seuraavilla sitten paikailttiin ensimmäisestä jääneitä traumoja. Nytkö edessä oleva vasta hirvittääkin, kun tuttu turva on vaihtunut uuteen eikä yhteistä kokemusta vielä ole.

Miksi aikuisen on täysin hyväksyttävää pelätä korkeita paikkoja, ahtaita paikkoja, hämähäkkejä ja vaikkapa käärmeitä vuodesta toiseen ja kaikista pelon kohtaamiskerroista riippumatta, mutta synnytystä ei saisi pelätä, jos kokemusta jo on?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti