Ystävän laulu
Aina voisi kertoa, millainen on se joka toinen viikonloppu eroperheessä. Osa sen jo joka tapauksessa oman kokemuksensa kautta tietää, niin hyvässä kuin pahassakin. Ja loput eivät varmaan ymmärtäisi, vaikka selittäisi kuinka. Niinpä kuittaan, että ohi on, ja hengissä selvisi siitä niin äiti kuin lapsetkin. Isään en tässä puutu ja muihin en ota kantaa, kukin vastatkoon itsestään.
Ystävyyttä olen pohtinut kuluneina viikkoina paljon. Mitä se edes tarkoittaa? Tutkitusti on nyt todistettu, että rakkautta on selvittää puolisonsa hiukset täikammalla (älkää edes kysykö...), mutta entä ystävyys? Tuttava, kaveri, ystävä? Missä ero.
Siitä ei ole montaakaan vuotta, kun lähipiirini määritteli sen minun parhaan ystävän. Osoittivat sormella "Toi se on". Jotenkin määritelmä "paras ystävä" tuntuu pahalta. Jos on ystävä, on jo seissyt rinnalla kaikki ne hetket, joilla on merkitystä. Ja jos näitä ihmisiä on useampi kun yksi, niin millä minä sen parhaan määrittelisin? Tottakai minullakin on ollut paras ystävä. Mutta silloin olin 9v, eikä muita ystäviä ollutkaan.
Joku viisaampi on joskus kiteyttänyt ystävyyden niin, että juttu jatkuu aina siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi, oli tapaamisten välissä sitten kulunut aikaa tunti tai vuosikymmen. Minä sanon, että ystävä on se, joka vastaa puhelimeensa perjantai-iltana yhdeksän jälkeen ja lupaa keittää kahvin. Ei tarvita kuin taikasanat "Mä tarvin sua nyt". Ja toisaalta ystävä osaa olla onnellinen toisen puolesta, ystävyys ei tunne kateutta tai maalaile piruja seinille.
Ei, minulla ei enää noin 20 vuotta myöhemmin ole parasta ystävää. Mutta niitä ystäviä, joiden käsiin antaisin jopa lasteni elämän (sehän on äidille tärkeämpi kuin oma elämä), on muutama. Ja näiden ystävien puolesta olen myös itse valmis tekemään enemmän kuin moni uskoisi. Siihen ei tarvita kuin pyyntö "Mä tarvin sua nyt." ja tietysti matkaan menevä aika.
Minä, "koditon kiertolainen" en tahdo ihmisiä vain piipahtamaan elämässäni. Tahdon enemmän.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti