Nelikko kotiutui sunnuntaina pääsiäisen vietostaan maalta. Heti, kun kassit saatiin autosta sisään, alkoi nuorimmainen apinanraivolla riuhtoa omaansa auki (siinä onnistumatta) "Minun baabapapa, minun baabapapa!" Eipä siinä auttanut kuin avata kassi saman tien, yleensä tuon kassi jää odottamaan jotain aikaa tulevaa (puran sen sitten ennen kuin pitäisi uudelleen pakata). Niin vaan alkoi nuorimmainen tyhjentää kassiaan heittelemällä vaatteet pitkin olohuoneen lattiaa "Minun baabapapa!" Ja siellä se oli, kassin pohjalla, pieni vaaleanpunainen barbababa. "Minun. Minun baabapapa."
Kuten arvata saattaa, kyseinen kapistus on jo hukkunut jonnekin, kuka tietää minne? Ehkäpä se löytyisi, jos jaksaisi kerätä lelut olohuoneesta?
Vapaan maanantain kunniaksi sovitettiin sitten kevät- ja kesäkenkiä kahdelle nuorimmaiselle (isompien kengät ehdittiin käymään läpi jo viime viikolla). Sopivat löytyi, tosin vain nuorimman kengät ilman ongelmia. Toisen tarralenkkarit on puhkikävelty (lähes), ja niillä pärjää siihen kunnes vastaan tulee sopivat uudet... Mutta ainahan on nauhakengät. Niinpä tämä melkein 6v tyttö istui koko maanantain ja vielä tiistai-illankin nauhakenkiensä kanssa alimmalla rappusella ja opetteli sitomista. Ja nyt se sujuu! Lasten keskustelua on tietysti jännittävä seurata puolella korvalla, ihan salaa. "Opettiks äiti sulleki, että laittaa sormen siihen pupunkorvien välissä olevaan reikään, ettei se reikä katoo?"
Esikoisesta en osaa edes sanoa, milloin olisi nauhat oppinut sitomaan, en muista opettaneeni. Kaipa se osaa, kun osaa luistimensa itseä sitoa. Toiselle opetin viime keväänä, kun oli kävellyt tarralenkkarinsa puhki, ja jonnekin piti lähteä just nyt heti, eikä muita sopivia ollut kuin nauhakengät.. Niinpä nyt kenkänsä sitomaan oppinut tyttö on nuorin meillä tähän mennessä oppinut, ja äiti on ihan mahdottoman ylpeä. Vaikka ne on vain kengännauhat.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti