Pää pöytälaatikkoon

Ihan tavallinen katastrofikaaos aamu meillä, sellainen päivä taas, jolloin mikään ei mene suunnitellusti. Mut hei, ei se mitään. Tehdään suunnitelma D ja toivotaan, että hommat etenee edes suunnitelman H mukaan...

Sattumalta silmiini osui kiinteistövälittäjän ilmoitus siitä, kuinka talo, jossa asuin kymmenvuotiaana vuoden verran, on nyt myynnissä. Tungin pääni pöytälaatikkoon ja tämä tarttui mukaan:

Sinä aamuna Susan herätyskello soi puoli seitsemältä niin kuin jokaisena päivänä, jolloin koulu alkoi kahdeksalta. Sängyn vierestä tuolilta hän kiskoi päällensä edellispäiväiset farkut ja villapaidan. Aamupalaksi kaksi paahtoleivän palaa, lasiin kaakaota ja nopeasti olohuoneeseen katsomaan Huomenta Suomen aamupiirrettyjä, joiden piti alkaa viittä vaille seitsemän.

Susa laittoi television päälle ja kurkisti ulos odottaessaan piirrettyjä. Satoi räntää. Televisiossa pyörivät uutiset, ruudussa vilkkui teksti ”Ylimääräinen uutislähetys”. Susa vilkaisi kelloa. Se oli jo vartin yli. Piirrettyjen olisi pitänyt tulla jo. ”Mitä niin ihmeellistä on uponneessa laivassa, että mun piirretyt piti siksi peruuttaa?” Susa ihmetteli. No, enää ei voinut odottaa, reppu piti vielä tarkastaa ennen kouluun lähtöä.

”Oletteko kuulleet uutiset?” Opettaja kysyi heti ensimmäisen tunnin aluksi. Osa oppilaista pudisteli päätään, osa nyökytteli. ”Mennään katsomaan yhdeksältä tulevat uutiset. Vitoskutoset tulevat myös.”

Hieman ennen yhdeksää oppilaat kerääntyivät yläkerran aulaan, Susa muiden mukana. Johtava opettaja astui television eteen. ”Katsomme nyt poikkeuksellisesti uutiset ja toivon, että niistä keskustellaan vasta opettajan johdolla omissa luokissa.” Sitten hän napsautti television päälle. Uutisselostaja kertoi Estonian uponneen toistaiseksi tuntemattomasta syystä. ”Eloonjääneitä etsitään merestä edelleen.” Ruudulla näkyi kuvaa helikoptereista ja kalastusaluksista. ”Ai siksi mun piirretyt jäi näkemättä”, Susa mutisi hiljaa.

---

Tuuli huutaa; ei sanoja, ei mitään, mistä saisi selvää. Vain huutaa. Yht'äkkiä huuto loppuu. On kuolemanhiljaista. Susa havahtuu hiljaisuuteen. Hän on vasta kymmenen. Hän nousee salin nojatuolista ja nakkaa tuolille keskeneräisen Viisikon, kävelee eteisen ovelle, avaa sen ja kurkistaa varovasti eteiseen. Eteinen on kylmä ja hämärä, mutta tyhjä. Vintille vievissä portaissakaan ei näy ketään. Susa jatkaa matkaansa eteisestä katetulle kuistille, johon tulvii valoa ikkunoista. Auringon valaisema ja lämmittämä kuisti muodostaa rankan vastakohdan eteiselle, josta Susa tulee, ja Susalta meneekin hetki tottua valoon eteisen hämäryyden jälkeen. Lopulta Susa työntää auki raskaan umpipuisen ulko-oven. Hätäännys alkaa iskeä; mistä se huuto tuli? Miksi se loppui?

Susa luo nopean silmäyksen pihapiiriin; omenapuissa on jo raakileita, mutta puiden luona ei näy ketään. Aitan edustakin on tyhjillään. Susa kuuntelee hiljaisuutta, jokin on varmasti vialla. Äkkiä alkava koirien haukku havahduttaa tytön. ”Talli!” Susa juoksee tallia kohti. Puolessa välissä pihaa hän jo näkee Tuulin makaavan tallin ovenpieltä vasten. ”Äiti!” Tuulin kasvot ovat harmaan kalpeat, huulet sinertävät. ”Äiti! Nouse ylös!” ”Hae isä...pian.” Vain vaivoin Susa saa selvää Tuulin hiljaisesta kuiskauksesta.

Susa juoksee nopeammin kuin koskaan, tuuli vain viheltää korvissa. Hän tempaisee ulko-oven auki ja huutaa Mikkoa jo kuistilta. Mikko ei vastaa. Susa harppoo portaat ylös vintille ja löytää Mikon keskittyneenä keittiönkomeroiden piirustuksiin. Mikko nostaa katseensa, näkee Susan silmät, tiputtaa paperinsa ja kaataa tuolin noustessaan ylös. ”Missä?” Ennen kuin Susa ehtii vastata, Mikko on jo tönäissyt hänet sivuun ja rynnännyt portaisiin. Susa jää tuijottamaan ikkunasta Mikon juoksua tallille. Päässä soi rytmissä ”Entä Jos Entä Jos” Kyynel karkaa väkisin, Susa ryömii pöydän alle ja käpertyy sinne, turvaan, yksin.

---

Susa istui salissa pikkusiskojensa kanssa. Nojatuoli oli kovin ahdas kolmen istuttavaksi, mutta silti tyttöjen oli pakko tunkea itsensä siihen. Ikkunasta näkyi pensasaita täydessä kukassaan. Tuuli ja Mikko olivat järjestelemässä tulevaa muuttoa pääkaupunkiseudulle ja tytöt olivat kolmisin kotona.

Äsken niin pilvettömänä loistanut taivas alkoi peittyä mustista pilvistä. Susa nousi tuolista ja asteli salin poikki kirjahyllyn luo. Hän tutki kirjojen selkämyksiä ja juoksutti samalla etusormeaan kirjalta toiselle. Lopulta sormi pysähtyi Anni Swanin kirjalle ”Sara ja Sarri”. Susa nappasi kirjan hyllystä ja kääntyi tyttöjä kohden. ”Jos mä lukisin teille tätä?”

Kirjan kanssa Susa asettui lattialle tyttöjen eteen. Vaikka lukeminen oli vaikeaa hämärässä, joka syveni pilvien pimentäessä taivaan, kukaan ei uskaltanut sytyttää valoja. Hetkessä sade alkoi hakata talon kattoa. Peltikatto rytisi ja Susa kohotti katseensa kirjasta. Hanna ja Meri tarrasivat toisiinsa. Oman pelkonsa piilottaen Susa jatkoi lukemista.

Ukkosen jyrinä kuului jo uhkaavana. Ensimmäiset salamat löivät maahan. Talo tärähti ja Meri puhkesi itkuun. ”Tule tänne”, Susa sanoi Merille ja odotti, kun Meri liukui tuolilta Susan syliin. ”Isiiii!” Meri ulvahti salaman iskiessä uudelleen. Lukeminen ei enää onnistunut, sillä myrsky riehui valtoimenaan. Meri pelkäsi ja itki, Hanna puristi tuolinsa käsinojaa rystyset valkoisina ja tuijotti kauhuissaan eteensä sanomatta mitään. Susa todella toivoi Tuulin ja Mikon tulevan pian kotiin. ”Ne on jo matkalla ja autossa, ne on myrskyltä suojassa autossa. Kohta ne tulee...” Ja samalla Susan mielessä näkyi, kuinka Salama iskisi hänen vanhemmillaan lainassa olleeseen vanhaan siniseen Toyotaan. Sähkö vain rätisisi ja kipinöisi auton korissa jättäen Tuulin ja Mikon vangeiksi ohjaamoon. Kuinka hän voisikaan lohduttaa pientä, itkevää Meriä, kun itsekin pelkäsi niin?

Myrsky alkoi hellittää ja Susa jatkoi lukemistaan. Kun aurinko jälleen paistoi pilvettömältä taivaalta, kurvasivat Tuuli ja Mikko pihaan. Rankka sade oli hidastanut heidän matkaansa. ”Mitenkäs teillä meni täällä? Ette arvaakaan, mitä kaikkea matkalla meille tapahtui...”