Historialliset tanssit on mulle tässä se juttu. Koko tarina oikeastaan alkoi siitä, kun pikkutyttö näki Tuulen Viemää -elokuvan. Paitsi, että Scarlett asenteineen on ihan mun idoli, vahva nainen, joka tekee mitä tahtoo ja tippuu aina lopulta jaloilleen, rakastuin ajan pukuihin ja tansseihin. Niinpä olikin päivän selvää, että osallistun vanhojentansseihin.
Kuinka katkeraa olikaan todeta, että kaikki tanssit todellakin opeteltiin vain paria esitystä varten, eikä niille koskaan enää olisi sillä tavoin käyttöä. Tavallinen paritanssi yksilötansseista puhumattakaan ei koskaan ole vedonnut sillä tavoin (paitsi ehkä salsa, mutta sitä en ole ihan perusteita lukuunottamatta ehtinyt opettelemaan, vielä)
Muutamaa vuotta myöhemmin löysin itseni Ropeconista tanssimasta ja sittemmin olen sinne mennyt tanssimaan aina tilaisuuden saadessani. Kerta vuodessa on silti kovin harvoin. Viime conin jälkeen löysin tanssiryhmän, joka tanssii tuon ihanan aikakauden tansseja (todellisia ja keksittyjä) kerran viikossa reilun tunnin matkan (julkisilla) päässä. Kokonaisen vuoden pyörittelin ajatusta ja keräsin rohkeutta.
Perjantaina minä, mun kaksi vasenta jalkaa, Esikoinen, Rääpäle ja Seiska suunnattiin kaatosateessa treeneihin (Esikoinen oli "palkattuna" apuna hoitamassa pienempiä).
Punastelin, änkytin, enkä varmasti saanut yhtään järjellistä sanaa suustani noille ihmisille, jotka osaavat jo tanssia mun rakastamia tansseja. Mies toisensa jälkeen vei, ohjasi, neuvoi ja muistutti, ettei ole mitään syytä hermostua. Mä tanssin pääni pyörryksiin. Ja taidan kiltisti maksaa jäsenmaksun ja tanssia jatkossakin.
Koska eihän se käy, että jotain itselleen iloa tuottavaa (liikuntaa) voi harrastaa vain kerran vuodessa.
Muut ei meillä innostustani jaa, tämä on mun sisäisen pikkunörtin juttu ja kuulemma kovin noloa.
Jostain syystä noloa ei kuitenkaan ole juosta nenä tabletissa kiinni pokemonien perässä, sillä sitä nuo eilen tekivät. Taitaa niissäkin asua pikkunörtti, joka pyrkii toisella tavalla pinnalle.
Kuulostaa kivalle! :)
VastaaPoista