tiistai 1. maaliskuuta 2016

Huono äiti ei syötä lastaan

Mä olen tässä viikon päivät pohtinut, mitä imetyksestä kirjottaisin. Napsahduksia-blogissa oli vastikään jaossa imetysvinkkejä hommassa onnistumiseksi.

Mulla on takana monta keskenään täysin erilaista kokemusta. On Esikoinen, jonka imetys kaatui julki-imetysahdistukseen ja omaan tietämättömyyteeni. En alunperinkään uskonut imetyksen voivan onnistua, en tiennyt imettämisestä mitään. Eikä neuvoja sadellut synnärin ohjeistusta lukuunottamatta mistään. Silloin ohjeistettiin nukuttamaan lapsi omassa sängyssä, pitämään kirjaa siitä kummasta rinnasta viimeksi imetti ja kellon ajoista. Homma kaatui alkumetreille, parin päivän ikäisellä oli pullo jo osittain, parin kuukauden ikäisellä täysin.

On Toinen, joka sai pullosta korviketta mun ylioppilaskirjoitusten ajan viikon vanhasta sen pari viikkoa eteenpäin, vauva oli isänsä hoivissa kotona ja minä koulun jumppasalissa kaatamassa tietoa paperille. Sittemmin pullosta sai vain iltavellin, imetys jatkui aina vuoden vanhaksi, jolloin se tyssäsi siihen, ettei lääkäri lääkkeitä määrätessään kysynyt, imetänkö. Toinen vieroitettiin kerrasta.

On Kirppu, joka ei korviketta saanut koskaan tippaakaan, maitoa riitti ja sitä löytyi pakkasesta vielä vuosia myöhemmin. Iltavellit kyllä kaupan valmiina pullosta huoli. Vuoden imetin ja siihen lopetin. Lehmänmaitoa lasiin niin kuin toisillekin.

Täystuho, joka ei koskaan oppinut pullolle. Ei korvikkeita, ei vellejä, ei edes rintamaito lypsettynä pullosta. Imetys katkesi eroon kymmenkuisena, yhden tapaamisviikonlopun jälkeen poika vain puraisi mua ja tuijotti silmiin, että en mä kyllä tästä mitään ime. Oltiin aika pulassa tovi, kun lapselle ei meinannut maitoa saada menemään millään välineellä eikä missään muodossa. Aika ratkaisi ongelman.

Viimeinen. Mulla oli suuret odotukset ja hyvät aikomukset, enkä nähnyt mitään syytä, miksen onnistuisi taas. Eikä mennyt kauaa, kun lapsella oli pullo suussa. Meiltä jäi alun rauhassa pesiminen puuttumaan, oli jatkuvalla syötöllä uutta kriisiä ratkaistavaksi ja pullo kelpasi. Mieltä jäi kaihertamaan kuitenkin. Olisin ihan mielelläni imettänyt.

Rääpäle. Edellisestä viisastuneena varasin kalenteriin pesimäaikaa, siirsin kaikki hoidettavat asiat kauas eteenpäin. Sylittelin pientä paljon ja oltiin ihan lähekkäin. Täystuho ja Viimeinen jatkoivat päiväkodissa ja mulla tosiaan oli päivisin kaikki maailman aika Rääpäleelle. Yritin tallettaa jokaisen hetken muistiin, koska tämä on mun viimeinen, kaiken haluan muistaa. Parikuisena nuori terveydenhoitaja hermostui, kun painoa oli tullut vähän vähemmän kuin pitäisi. Noussut oli kyllä, mutta käyrät, käyrät. Käski aloittaa lisämaidon. Mä löin hanskat tiskiin. Lopetin kaikki syöttämiset kokonaan, en halunnut nähdä pulloa enkä imettää. Mies hoiti Rääpäleen syöttämiset kunnes mä pahimmasta pettymyksestäni pääsin yli. Ja seuraavalla neuvolakerralla oma terkkarimme katseli käyriä, ilmeestä näki, ettei sen nuoren terkkarin ohje ehkä ihan ollut oikea. Mutta tehty mikä tehty. Päälimmäiseksi jäi pettymys.

Seiska. Tällä oli vähän rankka alku. Se ei pysynyt hereilllä kyllin kauaa syödäkseen riittävästi, maidon riittävyys sen sijaan ei ollut ongelma. Ostin pumpun, opettelin kasaamaan sen ja syötin pullosta tarvittuja (määrättyjä) lisiä. Jatkettiin korvikkeella noita lisiä silloin kun ei lypsämään ehtinyt. Pariviikkoisena tuo alkoi pysyä hereillä, viikko sitten todettiin painon kääntyneen hyvään nousuun. Lisistä saisi hitaasti luopua. Silti huomaan, että meillä on lipsuttu entistä enemmän korvikkeen ja pullon suuntaan. Lapsi saa ruokaa ja mä tiedän täsmälleen paljonko se söi, kauanko syömisessä kesti ja kuinka tiheästi se syö. Ethän sä imettäessä tuollaisiin kysymyksiin voi vastata, vastasyntyneet, pikkuvauvat asuu rinnalla, eikä kysyjä ymmärrä vastausta klo 16-02 kaksi imaisua muutaman minuutin välein...

Osittain mennään siis nyt, mutta saa nähdä, kuinka kauan. Kun lapsi on siinä rinnalla, en haluaisi lopettaa lainkaan ja olisin valmis tekemään kaiken sen työn pullosta pääsemiseksi. Ja kun lapsi on sitterissään, nukkuu vaunuissaan, olen valmis heittämään pyyhkeen kehään. Maidon nouseminen tuntuu pahalta, selkää särkee, imettäminen on jatkuvaa taistelua ja mä oon vaan tolkuttoman väsynyt siihen. Onko pakko tehdä väkisin? Vai voitaisiko kuitenkin nauttia vauva-ajasta se kun on tässä ja nyt?

Täytyykö imetyksestä tehdä hyvän äidin mittari? Huono äiti ei syötä lastaan. Imetys toki on yksittäisen lapsen etu, mutta onko sen hinta meillä muille (niin itselleni kuin toisille lapsille) liian kova? Ja miltä musta sitten tuntuu, jos lyön hanskat tiskiin? Koska mähän en ole luovuttaja.

5 kommenttia :

  1. Hmmm, en kehottaisi olemaan minkään vaihtoehdon suhteen ehdoton, vaan ennemminkin hyväksymään sen jossa kokonaisuus voi parhaiten. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin mäkin neuvoisin toista kipuilevaa, oleellista on, että lapsi saa ruokansa. Mutta omalla kohdalla se ei sitten olekaan yhtään niin helppoa, imetys on ennen kaikkea tunnetason juttu. Ja niissä mä oon surkea, faktat hanskaan sen sijaan hyvin.

      Poista
    2. Tärkeää ja pakollista on "ruokkiminen". Se on fakta. :)Onneksi sen voi tehdä monella tapaa.

      Poista
  2. komppaan edellisiä; kunhan saa sapuskaa, kunhan saa sitä ollessaan nälissään ja kunhan saa läheisyyttä aina tarvitessaan.
    Noin isossa sortinsakissa kuin teilläkin on, tärkeintä on kokonaisuuden hyvinvointi <3 - ennen kaikkia niiden, jotka sitä palettia pyörittävät.

    Olet hyvä äiti riippumatta siitä, millä keinoin vauvan ruokit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokonaisuus on kyllä se juttu, mikä aina tarvii ottaa huomioon, nappasin eilen pari isompaa kauppaan ja jätin vauvan kotiin. Tyytyväisempiä oli ihan jokainen.

      Poista