Kolmetoista

Muistan päivän, jolloin täytin kolmetoista kuin eilisen. Aamu oli pimeä ja märkä, bussi myöhässä. Luonnollisesti myöhästyin ensimmäiseltä tunnilta. Kompuroin vettä valuna luokkaan sisään ja tuumasin, että kolmetoista ei taida olla mun onnenluku. Opettaja kommentoi terävästi, että on muuten kuudestoista eikä kolmastoista päivä ja käski kaivaa kirjan esiin. Hyvä juttu, mutta kirjakin sattui olemaan kotona.

Muistan myös elävästi päivän tasan kolmetoista vuotta sitten. En varmasti unohda sitä ikinä. Muistan aamuauringon ja ruuhkan. Kivun, pelon ja kätilöopiskelijat. Muistan tarinan, jota en tahdo kertoa ja jonka mieluummin unohtaisin. Ja muistan sen hetken, kun sain pienen tytön syliini kolmentoista tunnin jälkeen. Muistan kesän viimeisen lämpimän päivän.

Esikoiseni täyttää nyt kolmetoista. On niin iso että. Ja pieni. Melkein jo ihan ihminen ihmisen järjellä varustettuna. Keskustelu- ja väittelytaitoinen, kykeneväinen perustelemaan oman näkemyksensä ja ymmärtämään sen, että kaikki eivät ajattele samalla tavoin. Se huolehtii itse omista aamuherätyksistään ja hiljentää puhelimensa (ainakin vielä) öiksi.

Ja mä opettelen täällä nyt hiljalleen löysäämistä. Mietin, mitä eväitä osaisin teini-ikään antaa, missä menee viimeinen ehdoton raja. Ja ennen kaikkea toivon, että saisin tämän lapsen vakuutettua siitä, että tapahtuipa mitä hyvänsä, kotiin saa aina tulla. Toivon, että sekin soittaisi kotiin, jos liikkuessaan törmää ongelmiin. Niin kuin minäkin aikanaan. Toivon, että saisin pidettyä pahalta turvassa ja kuitenkin osaisin antaa mahdollisuuden tehdä omat virheensä.

Tänään me hyppäämme pikkulapsiajoista teinihelvettiin ja jäämme sinne seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Pelottava hyppy tuntemattomaan.