Olen kuluneena syksynä tavannut viisi hyvin erilaista lasta. Ja pitänyt niistä jokaisesta. Kaikkien kohtaamisten jälkeen olenkin jäänyt miettimään, miksen sittenkin jäisi kotiin ja antaisi kunnianhimoni odottaa, tai ehkä vain kohdistaisi sitä uudelleen. Mitään päätöksiä ei ole syntynyt, vielä, mutta hyvin stressaava, ahdistava ja painostava kaaos on vastassa olinpa sitten töissä tai kotona, jos yritän molempia.
Keitä sitten olen tavannut?
Tapasin tytön, joka vielä innoissaan kertoo iloistaan. Tytön, joka viihtyy ystäviensä kanssa. Tytön, joka on yksinäinen ja surullinen. Tapasin tytön, joka on paitsi jo melkein iso "mitä pukisin päälleni"-kriiseineen myös pieni ja eksyksissä. Tapasin tytön, jolle yhtenä hetkenä kaikki on liikaa ja liian suurta ja joka kuitenkin uskoo, että äidille kaikki ei ole liikaa ja liian suurta. Tapasin tytön, jolla on isää ikävä.
Tapasin pojan, jota en ole pitkään aikaan tavannut. Löysin hänet ihan vahingossa. Löysin polkupyöräkaupasta ja otin mukaani. En halua kadottaa enää ikinä uudelleen. Tapasin pojan, joka liikkumattoman, vahvan naamion takana on vain eksynyt lapsi. Tapasin pojan, joka vihdoin oppi ajamaan pyörällään, pojan jolle silmälasien valitseminen yhdessä isäpuolen kanssa oli maailman tärkein juttu. Tapasin pojan, jolla on uskomaton huumorintaju ja pojan, jolla on kärsivällisyyttä pikkulapsille. Tapasin pojan, jolla on isää ikävä, muttei rohkeutta myöntää sitä.
Tapasin tytön, joka on niin iso ja niin pieni ihan samaan aikaan. Tytön, jolle läksykirjan unohtuminen aiheuttaa paniikin ja jolle osaamattomuus on ylitsepääsemätön kriisi. Tapasin tytön, joka toisten kertoessa isästään purskahtaa lohdottomaan itkuun. Tapasin tytön, ja suljin syliini. Tapasin tytön, joka puolustaa härkäpäisesti omaansa ja on niin vahva. Liian vahva. Suljin syliin, enkä enää anna olla niin vahva.
Tapasin pojan, joka kysyy samaa asiaa sadatta kertaa peräjälkeen, koska ei enää luota aikuisiin. Aina ne lupaa, eikä koskaan pidä lupauksiaan. Tapasin pojan, joka tekee päiväkodissa isäinpäivälahjan isälle, muttei enää muista, kuka isi on. Tapasin pojan, jolle palomies on jumalasta seuraava, laittaa pahat vankilaan ja pelastaa hyvät. Tapasin pojan, joka pienuudestaan huolimatta on iso ja hoitaa pienempää ja joka toisaalta suuruudestaan huolimatta on vielä äidin vauva.
Tapasin pojan, jolle äidin syli vihdoin kelpaa. Tapasin pohjimmiltaan onnellisen pojan, joka laulaa ja leikkii, tietää, mitä tahtoo ja pitää puoliaan viimeiseen saakka. Tapasin pojan, joka onnellisena käpertyy niin isän kuin äidinkin kainaloon. Pojan, joka luottaa ihmisiin. Tapasin pojan, jolla on kiire kasvaa isoksi, mutta joka kuitenkin elää täysillä tätä päivää.
Isäksi minä en voi muuttua ja siihen en voi vaikuttaa, mutta näitä löytämiäni lapsia en päästä enää eksymään.
ihan veet silmissä luin tuota postausta <3
VastaaPoistaOn sitä vedet silmissä kirjoitettukin <3 Ja paljon jätetty sanomatta, vaikka on tavattu ja löydetty.
VastaaPoistaSulla on viisi erinomaisen hyvää syytä olla kotona vielä vuosi-kaksi ja töissä sitten seuraavat 40. Tätä aikaa et saa koskaan takaisin ja kuten itsekin olet havainnut, ne pienet saat vielä siipiesi suojaan, isommat räpyttelevät omillaan, vaikka kuinka haluaisit hautoa heitä vielä.
VastaaPoistaTsemppiä päätöksiin, uskon että sua tarvitaan enemmän kotona kuin toimistolla, ainakin juuri nyt.
Pakko myöntää olevani smaa mieltä siitä, missä mua tarvitaan... Kotiäidiksi en silti sovi, siinä menee hermo jokaiselta meillä, testattu juttu :) Lienee laitettava työ vaihtoon, keksittävä osa-aikainen tai lähempää tai sellainen, jossa edes saisi kahvin ja ruokansa kuumana... Kotona ei saa. Sääli. tykkään firmasta, työkavereista, asiakkaista ja tavallaan jopa työstä. En vain pysty tekemään sitä oman mittapuuni mukaan hyvillä arvosanoilla samalla, kun pyöritän tämän muun hässäkän. Takaisin taloushallintoon, jonnekin. Siinä olen hyvä, ja siitä tykkään, eikä se samalla tavoin stressaa.
VastaaPoista