perjantai 26. syyskuuta 2014

Tässä elämä on

Mä haluan vielä jankuttaa tästä suurperheellisyydestä. Suurperheen äiti kirjoitti Hesarin mielipidepalstalle kuinka lestadiolaisnaisten omaa tahtoa aliarvioidaan (HS 12.9.14).

Sanotaanko vaikka silleen diplomaattisesti, että jos saa monta lasta omasta vapaasta tahdostaan, niin se on ihan ok. Ihan yhtä ok kuin on olla saamatta lapsia lainkaan omasta vapaasta tahdostaan. Kurjaa on, jos joudut ottamaan lapset vastaan, vaikket niitä tahtoisi tai et enää jaksaisi lisää. Ihan yhtä kurjaa kuin se, ettet saa omaa biologista lasta, vaikka tahtoisit.

Onko mun hulluudella perusteltu perhe parempi kuin toisen samanlainen uskolla perusteltu? Jos molemmissa on kaikki lapset tahdottu ja ne yhtä hyvin hoidetaan? Ei pitäisi olla.

Kolmen lapsen kohdalla multa kysyttiin nettikeskustelussa, voisinko kuvitella itseni viidentoista lapsen äitinä. Vastasin silloin kyllä ja ei. En tietoisesti hankkiutuisi sellaiseen pisteeseen, koska haluan tehdä elämässäni muutakin kuin olla vain äiti. Jos mulle kuitenkin on tarkoitettu viisitoista lasta, ne tulee riippumatta mun ehkäisyvalinnoista.

"Miten sä jaksat?" Toivon, että sitä kysytään jokaiselta ihan lapsiluvusta riippumatta. Ja toivon, että jokainen uskaltaa siihen rehellisesti vastata. "En mä aina jaksakaan." Mua yritettiin lohduttaa jo kahden lapsen kohdalla, ettei kellekään anneta enemmän kuin jaksaa kantaa. Neljän pienen lapsen kanssa yksin tuli ne kyyneleet sitten lopulta. Kuulkaa, kun aina ei tarvitsekaan jaksaa.


Ja ne lukemattomat kerrat, kun olen ajatellut yksin jaksamista ja lohduttautunut muutamalla nuortenillan hartaudella. Ensimmäinen koskaan kuulemani oli pattereiden ilmaamisesta. Niin kuin pattereista on päästettävä ilmat pois, että ne paremmin toimisi, on ihmisenkin itkettävä. Ja toinen oli jalanjäljistä hiekalla. Joskus niitä on kahdet rinnakkain, joskus vain yhdet syvät, raskaan taakan painamat. Syvissä jäljissä joku on kantanut mua, koska en ole enää jaksanut.

Näillä mennään. Jaksan olla äiti lapsille, vaimo miehelle, ystävä ystäville, tytär, käly, miniä, sisko... Mutta jaksanko olla minä minulle? Sitä en aina jaksa. Onneksi on lupa olla jaksamatta, sillä pääsee taas huomiseen, jolloin ehkä taas jaksaa.

9 kommenttia :

  1. On kans seurannut tuota vl-keskustelua paljon. Ja minusta on sanomattakin selvää, että perheitä on siinäkin yhteisössä erilaisia ja erilaillla jaksavia. Joten välillä tuntuu kurjalta, kun joku kertoo niistä ikävistä puolista, niin heti tulee kasa päin kommenttia ja artikkelia kuinka se nyt ei kaikilla ole niin ja kuinka kaikkia ei saa leimata.

    Tekeekö joku niin? Siis, että jos joku vl kertoo ikävistä kokemuksista, kaikki vl:t leimataan? EHkä sitten.. itse en vain koskaan ole ajatellut noin.

    Ja yhtä lailla toivon tosiaan, että kaikilta kysytään kuinka jaksat. :)

    Muistan keskosuuden osalta (ja siellä vertaisryhmissä oli niitä useita keskenmejoja, kohtukuolemia kokeneita tai lapsensa menettäneitä), kuinka jo siellä oli puhe tuosta, että kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa.. että kun katsotaan suomenkin itsemurhatilastoja, niin kuinka väärässä voikaan olla...

    Toki, useimmiten on vain pakko jaksaa vaikka olisi mikä.

    Niin.. ei kai tässä mun kommentissa mitään pointtia ollut.. kunhan kirjoittelin tässä kesken viikko siivouksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tais rönsyillä mun postauskin asiasta toiseen niin, että aasikin hukkui siltaa ylittäessä :)

      Poista
  2. näinpä! monesti media tekee kärpäsestä härkäsen...Jos joku vanhollislestadiolainen äiti kokee väsyneensä lasten keskellä ja haluaa tehdä siitä suuren numeron,tehköön...Mutta ei se minun mielestä oikeuta ihmisiä yleistämään,että kaikki muutkin samaan sakkiin kuuluvat ovat samanlailla väsyneitä tms....Jokaisella ihmisellä kuuluu olla elämässä vastoinkäymisiä,huonoja aikoja,ikään,suku-puoleen,elämän-tilanteeseen katsomatta...Niistä monesti selvittyään oppii ymmärtämään todellisen elämän arvon! Elämä ei ole itsestään selvää,oman lapsen kohdalla se "ihme-parantuminen" on nähty ja koettu konkreettisesti kuukaus sitte...Pakko se on ollut myöntää,myös niiden,jotka eivät usko mihinkään,että on joku elämää suurempi taho,joka voi saada ihmeitä aikaan.
    Kommenttini nyt rönsyilee laidasta laitaan...Itseäni ajatellen,olen muuttunut lasten myötä,en ole se sama,mikä oli 20v.na.Eikä mun tarviikaan olla tai jaksaa,samaa,mitä nuorena...Mutta...onhan tehty tutkimuskin,miten fyysisesti ja henkisesti parempi-kuntoisia ovat suurperheiden äidit verrattuna 1-2.n lapsen vanhempiin saman-ikäisinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uuu, ne vastoinkäymiset, niistä sitä sanottavaa vasta olisikin. Niitä kuulemma tarvitaan, että selviäisi jostain, mikä on vasta tulossa. Mä oon ollut polvillani ja huutanut: "Mitä sellaista voi vielä olla tulossa, että tarvin tän selvitäkseni siitä?!" Onneksi en tiennyt silloin. Ja onneksi en tiedä vieläkään...

      Mitä, minäkö pessimisti? En ikinä.

      Poista
  3. Noniinno, mä olen tätä samaa koittanut aina sanoa. Oikeastaan Etnan ihmettelyyn siitä yleistetäänkö, voin kyllä huutaa ja lujaa että no totta mooses yleistetään. Tiedän että minun jaksamistani (täällä kylillä) ei kukaan ole päivitellyt mutta heti kun jollain on vakaumus siinä takana, niin yleinen mielipide on että niillä on lapsia vaikkei ne haluais. Tää on se pointti joka on niin niin väärin. Kun yhtälailla vois osoittaa sormella yksilapsisen perheen suuntaan, kun sielläkin voi se ainokainen olla vaikkeivat olisi halunneet.... Mä sanon kyllä, että toisten jaksamista arvostelee ne jotka eivät itse koe siihen pystyvänsä. Hirveän vaikea joidenkin ymmärtää että itsen kokema ei ole muiden.

    Elämän vastoinkäymiset taas - voi pojat. Kun olen joutunut ruumishuoneelle soittamaan, jotta näkyykö lapseni näköistä, niin siinäpä se olikin sitten. Vastoinkäyminen jota en jaksanut kantaa. Mutta silti kannoin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruumishuoneelle ei sentään ole tarvinnut (vielä) soitella. Muthei, tässä ollaan kaikki, eikä vielä niitten taakkojen alle sorruttu ainakaan kokonaan :)

      Poista
  4. Musta on jotenkin kurjaa, että vanhoillislestadiolaisuuteen liitetään aina hallitsemattoman suuri perhe, väsynyt ja uupunut äiti X, joka on jatkuvalla syötöllä jaksamisensa rajamailla.

    En todellakaan kiellä etteikö tällaisia ihmiskohtaloita ja perheitä olisi; kyllähän niitä valitettavasti on. Mutta kun jotenkin tuntuu, että tässä täysin unohdetaan se, etteivät kaikki perheet ja äidit mahdu samaan muottiin. On perheitä, joissa lapsiluku on yhtä suuri kuin äiti X:n perheessä, mutta äiti Y:llä riittää silti jaksamista ja energiaa, eivätkä voimavarat tunnu ehtyvän sitten millään.

    Toisaalta tämä vanhoillislestadiolaisuus/suurperheaihe herättää minut kysymään, että entäs pienempien perheiden äidit? Saavatko he pienestä perheestään huolimatta valittaa väsymystään? Joskus olen tavannut äitejä, joiden mielestä ei saa... toki nämä ovat onneksi olleet selkeänä vähemmistönä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se väsymys ei tosiaan katso lasten määrää, joten kaikilla on yhtälailla oikeus väsyä ja valittaa sitä, jos siltä tuntuu.

      Oma väsymykseni kahden kanssa oli ihan yhtä totaalista kuin viime syksynä viiden kanssa (jolloin hoippuroin hakemaan sairasloman saadakseni edes nukkua joskus), ja kuitenkin ihan erilaista.

      Pienemmän perheen äiti ei ehkä saisi valittaa väsymystään ja isomman ei ehkä saisi väsyä... Tai jotain. Parashan se olisi kun ei kellään olisi lapsia, niin ei kenenkään tarvis pelata "mitäs läksit"-korttia.

      Poista
  5. Ihana tuo vertaus jalanjäljistä hiekassa, väsymystä on ilmassa taatusti kaikilla,jotka jonkinlaista inhimmillisyyttä itsessään tunnistavat. Sehän se meistä ihmisistä ihmisiä tekee <3

    VastaaPoista